Takaisin Mafingaan

Uusi reissu Tansaniaan. Tätä on siis suunniteltu jostain marraskuusta asti, sitten jännitetty sitä, saanko mä lomaa, siinä välissä pistetty pystyyn sukkaprojekti sen jälkeen kun päätettiin viedä tuliaiseksi villasukkia (kunnes meidän lähetyspiiri päätti avustaa noin 50 parilla!) ja säädetty yhtä sun toista. Mutta nyt siis ollaan lähdössä. Hurjaa.

Ma.31.3. Yö meni pakatessa ja viimeistä tansaniapukua säätäessä (”On ne aina ollu sinnepäin”). Ja juuri kun olisi päässyt nukkumaan joskus kolmen aikaan, huomaa että puhelin on kateissa. Sitäkin tuli haettua aikansa, kunnes lopulta totesi settä pakko sen on olla työpaikalla ja pakko on yrittää nukkuakin edes hiukan, joten kahdeksalta ylös ehkä max. kolmen tunnin jälkeen ja Mikonkatua kohti. Onneksi löytyi kuitenkin, mutta tässä kiireessä yli tunnin kuluttaminen pelkkään puhelimen hakemiseen ärsyttää aika suunnattomasti. Sitten kun yrität syödä ja käydä pesemässä hiukset ja ja ja, niin hyvä kun edes ehti kahden bussiin. Eikä tietenkään saanut sielläkään nukuttua, kun yritti säätää niitä Elviksen sukkia loppuun. Sainkin lopulta ne kudottua, mutta sitten alkoi chattaaminen Pirkon kanssa, joka kysyi voinko avustaa yhden kankaan hakemisessa Darista. Ja näinhän sitten lupauduin, ja Eero tulikin sitten kentälle tuomaan kangasmalleja ja karttaa ja rahaa ja vaikka mitä. Lähtöselvityksessä oli vähän ongelmia, kun oltiin tilattu erikseen liput (koska toinen meistä oli lippuja tilatessa kirjoittanut mun nimen väärin ja sitä joutui sitten perumaan ja tilaamaan uutta ja maksamaan siitäkin hyvästä itsensä kipeäksi...), että miten saadaan vierekkäiset paikat. Eikä sitten saatukaan kuin Tukholmaan asti ja siellä piti sitten hakea uudet liput, kun vaihdettiin Finskiltä Ethiopian Airlanesille. Minna unohti olevansa Tukholmassa ja kovasti tiukkaa moneen kertaan virkailijalta, että mikä terminaali tää on, tuskastuu kun toinen vain levittelee käsiään eikä vastaa, ja hermostuu mun hihitykseeni pahemman kerran, ennen kuin itsekin tajuaa, että ”Ai joo, en mä ookkaan Oulussa, ei kai ne täällä nyt suomea ymmärrä”. Tiskillä virkailija katsoo mun papereitani ja toteaa että ”Tuosta voi tulla aika reissu, kun noista Etiopian hommista ei aina mee takuuseen”. Lisäksi hän toteaa että ”Noiden teidän laukkujen PITÄIS mennä suoraan Dariin, mut...”. Tosi luotettavaa.

Luotettavuus vaan syvenee, kun koneeseen päästyä kapteeni kuuluttaa ensi töikseen, että lentosuunnitelmaa ei ole hyväksytty ja asiaa yritetään selvittää, mutta ei mitään käsitystä siitä miten kauan siihen menee. Meni toista tuntia. Sitä oli niin varautunut siihen, että koneessa on taas kylmä, että todettuani, että nyt on kyllä erehtynyt pahemman kerran, päätin sitten lopulta toimia helpon kaavan mukaan ja kiemurrella vaan ulos päällyshousuistani ja heilua koneessa pelkillä leggareilla. Toimi ihan siihen asti, kunnes Kairon välilaskussa sinne yhtäkkiä pölähtää lähes parikymmentä egyptiläistä; juoksemisesta, mölinästä ja säätämisestä päätellen ilman istumapaikkaa. Älkää kysykö miten. Joka tapauksessa ne pyöri, heilui, sääti ja arpoi siinä melkein tunnin, kunnes lopulta mun viereen istahtaa parimetrinen miehenjärkäle jonka hartioiden leveys oli suunnilleen sama pari metriä ja kädet kuin lapiot. Joten siinä kun yrität kiemurrella takaisin housuihisi, niin olihan tuo kokemus sinänsä. Ei silti, mä kaikesta päätellen pelotin sitä enemmän kuin se mua.

Ti. 1.4. Addis Ababan kentällä oli lievää suurempia vaikeuksia löytää oikeaa porttia. Missään ei ollut mitään kylttejä eikä oikein kukaan tuntunut tietävän mistään mitään. Lopulta meidät neuvotaan portille nro 6, mutta kun lähtöaika lähestyy (ilmoitettu boarding time meni jo) ja mitään tietoa mistään Darin lennosta ei ole, Minna käy reippaasti kysymässä infotiskiltä, mistä ihmeestä se Darin lento oikein lähtee. Vastaus: Portilta nro 6. Toinen siinä ihmettelee, että siinä portilla lukee Nairobi, eikä Dar es Salaam, niin virkailija katsoo semmoisella ”mikä ihme tässä nyt on ongelma” -ilmeellä ja toteaa että siinä voi lukea ihan mitä vaan, mutta siitä se Darin lento kuitenkin lähtee. Paitsi että ei lähtenyt, vaan portilta nro 7 jostain alakerrasta, johon rynnittiin kuin mullilauma yhden tyypin perässä joka huuteli lennolle. Tosin Sansibariin.

Koneeseen noustessa rappusten turvakaide jäi Minnalle käteen. Tosi turvakaide joo. Tälle lennolle ei saatu vierekkäisiä paikkoja, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska oli niin puhki että vain nuokkui ja torkkui koko matkan. Jos vieruskaverini ei olisi laulanut koko ajan, se olisi silti ollut ehkä pikkuisen helpompaa. Onneksi edes lauloi hyvin.

Viisumijonotus oli tavanomaista säätämistä ja jännitystä, mutta lopulta oltiin maassa. Allan oli tuonut Riikan kentälle ja jäi samalla reissulla odottamaan meitä. Kentän ottomaatti ei toiminut ja kuumuus oli suorastaan tukehduttavaa. Tuntui että henki lähtee. Mutta lopulta oltiin sitten hotellilla. Jossa ei saatu toimimaan sen enempää mun visakorttia kuin huoneen suihkuakaan, ja mun hajuvesipulloni oli hajonnut matkalaukussa. Onneksi mä pakkaan kaiken muovipusseihin, mutta aika huumaava haju oli silti. Pakko oli lähteä etsimään jostakin rahaa, joten kun kysyimme hotellin respasta, mistä löytyisi ottomaatti, sen seurauksena hotellin turvamies lähti escorteeraamaan meitä pankkiin asti (saatiin muuten rahaa, oltiin Pirkolta kuultu etukäteen että pankkiautomaatit ei välttämättä toimi) ja olisi lähtenyt seuraksi shoppailemaankin, mistä kauniisti kieltäydyimme. Moneen kertaan. Tosin meidän shoppailut jäi siihen, kun käytiin kysymässä Vodacomin kopista miten saadaan meidän vanhat liittymät toimimaan, ja sitä säätöä riittikin sitten ainakin puoleksitoista tunniksi ja siinä välissä ainakin 10 ihmistä kävi siinä ihmettelemässä ja tarjoamassa neuvoja ja auttavaa kättä (ja uuden puhelimen hankkimista) ja välillä koko puhelin oli jo jonkun ohikulkijan kädessä kadulla saakka ja oltiin ihan että ”voi hyvänen aika, eihän tästä pääse ikinä pois”. Ja kun lopulta päästiin oli yksi neuvojentarjoaja juoksemassa perässä ja tarjoilemassa neuvojen lisäksi OMAA puhelinnumeroansa (ja ties mitä muuta). Pelastauduttiin jätskibaariin, jonka OVENKAHVA jäi Minnalle käteen lähtiessä. Sen naisen ei pitäisi koskea MIHINKÄÄN!

Päätettiin sitten lähteä hotellin raflaan syömään, ettei tarvitse pimeässä kulkea missään. Yksi tarjoilijapoika oli kyllä suorastaan ylitsevuotavan palvelualtis, mutta tahti hyytyi aika tavalla siinä vaiheesssa, kun hän tulee kysymään, odotammeko me seuraa meidän pöytään. Me oltiin siinä, että ei, miten niin. Hän ilmoittaa, että tuolla aulassa on joku tyyppi odottamassa. Me ajateltiin, että tää on nyt joku paikallinen aprillipila, mutta ei se ollut. Pyynnöstämme hän kävi tarkistamassa kuka siellä on, ja hän tulee takaisin ja sanoo että joku Elvis. Olinhan mä joo ilmoittanut Elvikselle (Tanzaniten respan kundi edelliseltä reissulta) milloin me tullaan ja mihin hotelliin, mut oli tuo aika ylläri silti. Käytiin pikaisesti moikkaamassa sitä aulassa ( kun se kieltäytyi tulemasta syömään ja meillä oli ruoka tilattuna jo) ja sovittiin näkevämme paremmin seuraavana päivänä. Ensimmäiset wali na kukut tuli siis syötyä tänään ja sit käytiin vielä kattobaarissa katsastamassa paikka ja höpisemässä pitkät tovit baaripoikien kanssa. Oltiin muuten ainoat asiakkaat siellä, joten pojat juttelivatkin varsin innokkaasti... Lopulta nukkumaan. Sekä kattotuulettimessa että ilmalämpöpumpussa näytti olevan vain kaksi asentoa, ja kun ilman niitä ei voinut olla, tuli nukuttua todellisessa tuulitunnelissa – hiukset vaan hulmusi koko yön läpeensä ja peitosta sai pidellä kiinni kaksin käsin....

Ke. 2.4. Aamupalalla hotellissa, jossa tarjoilijapoika oli taas niin ylitsevuotavan palvelualtis, että tarjoilijaneitokaiset poistivat hänet tarjoilemasta meidän pöytään (ja kyselemästä jotain minuutin välein) ja ottivat itse homman hoitaakseen. Sääli sinänsä. Hetki kämpillä, ja sitten olikin aika jo tavata Dismas (Ruahan opas edelliseltä reissulta). Ihan ei oltu varmoja muistetaanko me edes minkä näköinen se tyyppi oli, mutta kylläpä vaan toisemme aulasta löydettiin. Vähän varovasti sille sanottiin, että voisko se auttaa meitä saamaan liittymät, mutta hänkin osoittautui varsin palvelualttiiksi ja kiikutti meitä ympäri kaupunkia ja ainakin miljoonalle eri ihmiselle ja kopille ennen kuin lopulta oli puhelin ja netti. Sitten vielä varovammin kysyttiin, voisiko hän avustaa meitä hankkimaan bussiliput. Ensin piti kävellä ikuisuus ennen kuin päästiin paikkaan jossa pääsi bussiin ja sitten rytkyttää bussissa toinen ikuisuus ennen kuin pääsi bussiasemalle. Darin paikallisbussit ovat kyllä kokemus sinänsä.

Sitten vasta ongelma tulikin, kun piti päättää millä bussilla mennään. Kuulemma menee tasan kaksi bussia, toinen kuudelta ja toinen kahdeksalta aamulla. Kun me kysyttiin mihin aikaan ne on perillä, meille ilmoitetaan että toinen on yhdeksältä ja toinen yhdeltätoista. Ja me oltiin siinä kauhistuneita että miten ihmeessä se voi NOIN kauan kestää ja mitä ihmettä me sanotaan Mama Mseselle, ennen kuin jossain vaiheessa valkeni, että he puhuvat tansanialaista aikaa. Sitä en kyllä ymmärrä miksi lähtöaika ilmoitettiin eurooppalaisittain ja tuloaika tansanialaisittain, mutta niin siinä silti kävi. Joten oikeasti meidän bussin pitäisi olla perillä klo 17. Kuulostaa huomattavasti paremmalta.

Sitten ilmoitettiin TODELLA varovasti herralle, että olisi meillä vielä yksi juttu tehtävänä ja meidän pitäisi päästä Slipwaylle hakemaan Pirkon kangas, mutta että hänen ei missään nimessä tarvitse tulla jos ei halua tai ehdi. Hän ilmoittaa varanneensa koko päivän meille ja kipittää hakemaan meille taksia. Hassu mies. Joten niin pyyhkäistiin Slipwaylle ja merenrantakahvilaan syömään ananasveneet. Hedelmiä ja jätskiä. Nam. Lopulta piti tilata veitset, että saatiin syötyä koko vene eikä pelkkää sisälmystä. Dismasilla oli ainakin kovin hauskaa katsella meidän ähräämistämme ananaksenpuolikkaamme kanssa.

Sitten yritettiin etsiä Pirkon kangaskauppaa. Kauppa löytyi, mutta myyjätytteli ei tiennyt mitään mistään tilauksesta ja kovasti väitti yhdestä kankaasta että ”Täähän on just sitä samaa” vaikka mallitikku IHAN SELVÄSTI sanoi ettei ollut lähellekään. Minkäs siinä sitten teet? Jäi nyt kankaat ostamatta. Sitten vaan kierrettiin hetki basaarissa, josta matkaan tarttui banaaninlehdistä askarrellut norsukorvikset. Hintaa noin puolitoista euroa, sekin vaan siksi että sanoin että antaa olla, kun toisella ei ollut vaihtorahaa tarpeeksi.

Siinä vaiheessa päivää kello alkoi olla jo melkein puoli viisi ja mä aloin hermostua että nyt pitää oikeasti saada ostettua saldoa puhelimeen (en ihan tajunnut miksei Dismas antanut meidän ostaa sitä samalla kuin liittymää) että saan ilmoitettua sille Elvikselle jotain ja Mama Msesellekin pitää vielä tänään soittaa. Onneksi löytyi oikea paikka, ja sillä reissulla iskettiin silmämme yhteen ompelimoon jossa oli niin hieno puku, että tilattiin samointein semmoiset niin että haetaan ne tulomatkalla. Sinistä batiikkikangasta, täyspitkä puku, leveä helma... jopa ompelija itse hymyili tyytyväisenä ja sanoi että ”This will be great”. Hope so. Mutta voi Dismas parkaa, kun naiset pääsi sovittelemaan pukuja ja sopimaan yksityiskohtia. Se nimittäin hiukan kesti.

Yritettiin mopotaksilla takaisin, muuta kuskit sanoivat ettei niillä saa ajaa kaupunkiin. Joten pakko oli ottaa taksi. Matkalla Dismas kovasti yritti kutsua meitä päiväksi biitsille sitten kun tullaan takaisin, vaikka tosin sanoi ettei itse edes osaa uida. Sitten hän kohteliaasti kiitti päivästä ja hävisi. Todella: hassu mies. Sain soitettua kämpiltä Mama Mseselle ja Elvikselle, joka me oltiin päätetty kutsua syömään ihan vaan siksi että tää päivä meni muuten häneltä nyt ihan ohi. Ja niinpä vaan hän päätti tulla (hiukan kyllä alkoi jo respan tyypeillä ilme olla semmoinen että nuo tytöt tuli vasta eilen ja niillä juoksee tässä nyt jo miehiä ihan alvariinsa) ja vie meidät johonkin ulkogrilliraflaan, jossa oli kyllä ihan hyvä ruoka – myös sen kulkukissan mielestä, jolle me syötettiin puolet mun kukustani ja Minnan kalasta. Mutta olis kiva ilta ja illan päätteeksi luovutin juhlallisesti Elvikselle villasukat (Minna oli muuten tehnyt Dismasille)– tosin sanoen että voi kyllä olla ettei niille Darissa ihan hirveästi käyttöä ole. Sitten hänkin poistui siitä kiltisti, tosin sanoen että ”I will miss this evening”. Söpöä. Ai joo, Elviskin yritti puhua meitä takaisin tullessa biitsille. Mitäs jos kutsutaan molemmat miehet kerralla?

Kämpille ja nukkumaan. Aamulla on aikainen herätys.

To. 3.4. Mutta ei näemmä tarpeeksi aikainen. Respan heebo oli tilannut meille taksin seitsemäksi, sanoi että se riittää ihan hyvin, mutta kun me mentiin varttia yli kuusi viemään laukkuja ja kysymään miten sen hotellilaskun kanssa toimitaan (kun se mun visakortti ei tosiaan toiminut tiistaina) siellä respassa silloin ollut tyttö ihan kauhuissaan selittää että eikun teidän pitää lähteä NYT HETI ja mieluummin jo puoli tuntia sitten kun muuten ei ehdi kahdeksaksi mitenkään. Ja niinkuin me oltiin varauduttu siihen että ehtii syömään aamiaisen rauhassa. Nyt ei sitten ehditty lainkaan, kun hän huitoi ja hosui siinä siihen malliin ettei oikein voinut vastaankaan väittää, vaikka mä sanoin että voisin vaikka lyödä vetoa siitä että ollaan asemalla jo ennen seitsemää ja saadaan odotella tunti ennen kuin päästään liikkeelle. Väärässä olin. Odoteltiin kaksi ja puoli tuntia paahtavassa auringonpaisteessa, koska se bussi lähti oikeasti vasta puoli kymmeneltä. Olisiko ehtinyt syödä sen aamiaisen, olisiko? Ja siinä odotellessa yksi tyyppi tulee selittämään, että koska meillä on kaksi matkalaukkua mukana per nuppi, niin meidän pitää maksaa jotain lisähintaa. Ja vaikka me sanottiin että mistään tuommoisesta ei ole ollut puhetta eikä edellisillä kerroilla bussilla matkustettaessa ole mitään ylimääräisiä maksuja tullut, niin hän vain vänkäsi ja vänkäsi kunnes lopulta annettiin periksi ihan vain siksi ettei enää jaksettu vängätä. Taisi taas olla sitä mzungulisää.

Lopulta sitten lähdettiin. Meillä oli etupenkkipaikat (huomattiin, että se ei ollut maailman fiksuin valinta) ja meitä kovin käskettiin laittamaan turvavyöt kiinni. Mä sitten kysyin että mitenkähän te kuvittelette että mä teen sen, koska mun turvavyöstäni oli jäljellä noin puolen metrin pätkä ja sekin oli ommeltu päästä kiinni... tosin semmoiseksi kolmion malliseksi, jonka EHKÄ olis voinut oikeasti tunkea sinne lukkoon. Hivenen nyki jo bussi-isännälläkin suupieliä. Mut käskettiin sitten toiselle paikalle ja hän alkaa puuhaamaan mun turvavyöni kanssa ja leikkelemään sitä irrallisella partakoneenterällä noin 120km/h liikkuvassa bussissa tiellä joka oli kuin kyntöpeltoa. (miksi, MIKSI ihmeessä sillä ylipäätään oli partakoneenteriä bussissa?) Oli muuten hurjan näköistä puuhaa. Sääli ettei kehdannut ottaa siitä valokuvaa. Ja pitänee tunnustaa etten kyllä muista ikänäni nähneeni ihmistä joka hikoilisi niin vuolaasti kuin bussi-isäntämme. Ihan kuin olisi hanan avannut, sitä kirjaimellisesti virtasi ja tippui meidän päällemme, kun hän siinä meidän kohdalla koko ajan hääräsi. Mutta lopulta sain tulla omalle paikalle takaisin. Siinä vaiheessa mun turvavyöhöni oli saatu lukko. Solmittua. Eikä ollut vissiin vyössä riittänyt mitta edes UMPIsolmuun. Olisikohan kestänyt kovinkaan kovaa törmäystä?

Neljän tunnin jälkeen tuli eka vessatauko, joka kesti noin kaksi minuuttia. Ensin lähdetään puolitoista tuntia myöhässä ja sitten ajetaan kuin reikä päässä ja aivan hirveä hoppu tauoilla, joita oli siis noin yhdeksän tunnin bussimatkan aikana kaksi. Näin täällä. (Ai että miksikö ei voinut käyttää bussin vessaa? Arvatkaapa kahdesti...) Kyllä muuten puutui peppu! Ja alkoi jo ajatella ettei tämä lopu koskaan! Mutta loppui se lopulta, just kun alkoi ajatella ettei selkä ja takapuoli (ja hermot) kestä mitenkään enää kauempaa. Olipas Mafingan keskusta eri näköinen kuin viimeksi ja Minna jo siellä hädissään kiljuu että ”päästäkää meidät ulos”, ennen kuin vieressä istuva herra ilmoittaa että bussi vain kääntyy, kun asemankin paikka oli vaihtunut. Hetken ehti jo huolestua kun ketään ei ollut vastassa, vettä sataa ja alkaa olla pimeä, mutta tulihan se Mtega sieltä! Pikareissu huoltiksella hakemassa vettä ja leipää ja sitten orpokodille. Oltiin kovin jännitetty sitä, saadaanko meidän oma koti vai laitetaanko meidän vierasmökkiin, mutta SAATIIN OMA KOTI! Mama Msese tuli moikkaamaan pikaisesti ja kysyttiin saadaanko edes ikkunasta mennä kurkkaamaan lapsia, kun kello taisi olla jo hyvinkin yli seitsemän silloin, mutta saatiin lupa mennä ihan sisään asti. Oli aika ylläri että Malko ja Lina (jotka olivat suunnilleen vuoden vanhoja kun me lähdettiin) ihan selvästi muistivat, Sawadi on sen verran isompi ettei se niin iso ihme ollutkaan. Vaikka olivat ihan unenpöpperössä siinä, niin voi jestas sitä hymyä. Ja isommat lapset näyttivät muistavan kaikki! Tosi suloista. Mutta Aatu ei kuulemma ole täällä enää...

Mama Msese kävi ilmoittamassa että meille on tehty ruokaa ja niin vain mentiin syömään Mama Msesen ja Rosien kanssa vierastalolle. Sekin oli tosi suloista, vaikka aina ei oikein tiennyt mistä seuraavaksi keksii jotain puheenaiheita. Sitten kello olikin jo niin paljon että palattiin kämpille, purettiin vähän tavaroita, jaettiin tuliaissukat aikuisten ja lasten koreihin ja yritettiin mennä nukkumaan. Sen verran kävi kierroksilla ettei se ihan heti onnistunut...

Pe. 4.4. Eka päivä töissä. Aamusta heti aamuhartauteen ja voi jestas sitä riemun määrää kun joku Mama Hongera näki meidät. Loppui jopa virrenveisuu siihen paikkaan ja joutuivat aloittamaan sen myöhemmin uudestaan. Meillä oli sukkakori mukana ja saivat valita itselleen villasukat. Kovasti Mama Hongera oli kysymässä saako toisetkin ja varasi yhdet punaiset siltä varalta että onnistuu. Me sanottiin että ensin kaikille yhdet ja sitten jos riittää niin sitten jaetaan kyllä toinenkin kierros. Ja sitten potattamaan ja sýöttämään, ihan vanhaan malliin. Lina ja Sawadi vain eivät oikein olisi sylistä malttaneet lähteä lainkaan. Aamupäivä meni leikkihuoneessa leikkimässä, vaihtamassa lapsosille kuivia housuja.... ja tietysti sylitellessä. Vanhemmat lapset kun tulivat huutelemaan ovelle ”toto poti”a, niin oli semmoinen olo että ei kai se nyt jo voi olla, vastahan me tultiin tänne. Mutta oli se aamupäivä siinä. Potattamiset, syöttämiset, uudet potattamiset ja sitten olikin päivätauon paikka.

Ei vaivauduttu laittamaan edes ruokaa. Molemmilla olisi pienoinen tarkoitus hankkiutua parista kilosta eroon, joten ollaan päätetty selvitä melko pitkälle niillä ruuilla mitä täältä löytyy vanhoja ja mitä ollaan kannettu mukana, eli pussipuuroja, näkkäriä ja Lämmin kuppi -keittoja. Lisäksi on pikkuisen hankalaa tehdä mitään, koska kaasupullon korkkia ei saa kiinni (myöhemmin mä tosin onnistuin ratkaisemaan ongelman – jopa ilman Mtegaa!), olohuoneen adapteri on rikki ja keittiön jatkojohto suli muodottomaksi möhkäleeksi, kun laittoi töpselin seinään. Kipinät vaan sinkoili ja musta savu leijaili...

Iltapäivällä lapset jäi jostakin syystä ruokahuoneeseen pyörimään, joten mä otin urakakseni viikata puhtaan pyykin korissa olleet vaatteet, koska niitä oli siellä varsin paljon (kahdella uudella hoitajalla ei näyttänyt olevan mitään intressejä pyykin viikkaamiseen), mutta ongelma oli siinä että juuri kun luulin päässeeni loppuun, sitä kannettiin säkkikaupalla sinne lisää! Oikeasti, sitä oli ihan järjettömästi! Joten juuri muuta ei ehtinyt iltapäivällä tekemäänkään. Ja se vaatekaappi oli yksi iso kaaos ja ne vaatteet – no, olisivat taas kaivanneet aika kipeästi kuminauhaa ja ompelukonetta. Jonakin päivänä kyllä vielä, mutta ehkä ei ihan ekana....

Meillä oli pikkulasten sukat mukana ja laitettiin kaikille pienille sukat jalkaan kun pantiin heitä nukkumaan. Söpöisiä olivat villasukkineen. Isommilla lapsilla oli jo siinä vaiheessa hätä, että eikö he saa sukkia lainkaan, joten piti hakea loputkin sukat ja järjestää isommillekin lapsille sukkienjakoprojekti. Onneksi niitä oli just riittävästi – orpokodin lapsille, mutta ei mamojen omille. Mitähän heille keksisi? Hassua että vaikka annettiin mahdollisuus valita, monet ottivat ensimmäiset mitkä käteen osuivat, ja toinen mitä hämmästeltiin oli se, että kaikki raitasukat katosivat sekunnissa, pitsineulesukat eivät niinkään. Mama Msese sentään tiiraili pitsineuleet hyvinkin tarkkaan ja ilmoitti ettei meillä ole mitään asiaa Suomeen takaisin ennen kuin opetetaan hänelle miten niitä tehdään. Nyt päästiin näkemään se vanhempien lasten oma talo ihan sisältäkin, sitä nimittäin rakennettiin juuri kun oltiin lähdössä.

Illalla olikin vähän tekemisen puutetta. Oikein ei osannut tarttua mihinkään, ruokaakin päätettiin olla laittamatta, joten Minna meni jo joskus kahdeksan maissa nukkumaan ja mä jäin kirjoittelemaan, kun ei osaa tuohon aikaan vielä petiinkään mennä. Joten: Usiku mwema!

La. 5.4. Jos vanhaan malliin eletään, niin lauantai olisi meillä virallinen vapaapäivä, vaikka ei me siitä juuri viimeksikään piitattu vaan oltiin hommissa kyllä viikonloppunakin. Joten mentiin nytkin potattamaan ja syöttämään lapset, mutta sitten piti ilmoittaa että joudutaan lähtemään kaupungille, koska meidän on ihan pakko saada adapteri jostain, että saadaan ladattua puhelimet. Ja himoittiin myös suklaakekseja ja juustoa. Että se meidän dieetistä. Oli aivan mielettömän kuuma (oho, taas pitää opetetella välttämään tuota sanaa) ja tuntui että paahtuu tyystin, vaikka käveltiinkin metsäreittiä, joka oli paikoitellen kuin kyntöpeltoa – anteeksi, tämä oli loukkaus kyntöpeltoa kohtaan. Tämä sadekausi tekee ihmeitä teiden kunnolle. Eilen satoi pari kuuroa, mutta muuten on ollut tosi nätti ilma, joten ehkä se sadekausi on oikeasti jo menossa ohi.

Kierreltiin aikamme kaupungilla katselemassa paikkoja ja tavaroita, mutta nyt pysyttiin tiukasti ostoslistassa, adaptereissa, leivässä, mehussa ja juustossa, jota tosin ei ollut kuten ei tonnikalaakaan. Vihanneksia ja hedelmiä sentään hankittiin, ja kun yhdellä torimyyjällä ei ollut vaihtorahaa, hän tunki meille väkisin mukaan porkkanan. Royalissa käytiin etsimässä möhkäleitä, mutta eipä löytynyt. Syötiin sitten jotain epämääräistä uppopaistettua, jonka seurauksena ilta meni yhteisestä päätöksestä hapankorpuilla. Kyllä me ainakin yritetään.

Joten nyt meillä on adapteri. Laahustettiin edelleen hillittömässä auringonpaisteessa kämpille, päätettiin keittää teetä – joten noin puoli tuntia sen jälkeen kun oltiin päästy kotiin, meni sähköt. Koko talosta. Ilmeisesti ei siis pelkkä sulake, mutta joku siinä nyt on pahasti vialla, koska MUILLA on kyllä valot! Joten ei taaskaan ladattu puhelinta. Nyt ei kyllä mene niin kuin Strömsössä.

Päivä meni aika pitkälle myös sen miettimisessä, mitä ihmettä mä teen sen Elviksen kanssa, joka kovasti olisi kuulemma halunnut tulla tänne myös. Mikään ratkaisuvaihtoehto ei tuntunut kovin hyvältä ja mä vaan välttelin puhelimeen vastaamista, kunnes lopulta Minna laittoi mulle takarajan, jolloin VIIMEISTÄÄN mun pitää ilmoittaa sille jotain. Mä alan aikani kuluksi kutoa uutta sukkaa, kunnes muistetaan että meidän piti opettaa Mama Mseselle ne pitsineuleet, joten alettiin urakalla neulomaan mallitilkkuja ja koko ajan Elvikselle kirjoittamisen takaraja lähenee uhkaavasti. Mutta ilmoitin sentään JOTAIN ja sitten alkoikin viestiä pukkaamaan melkoisella tahdilla. Mutta se netti ei toimi, ei sitten millään - tosin tällä hetkellä ainoa puhelin jossa on akkua jäljellä, on mun Lumia, jota sitten taas ei saa auki, että voisi vaihtaa kortin! Ei mene niinkuin Ströms....

Pakko oli pestä hiukset, jotta huomenna kehtaa mennä kirkkoon, joten sitä sitten hääräsi ikuisuuden siinä pilkkopimeässä ja yritti samalla pyykätä vaatteita joten olihan touhua tuokin (onneksi sentään kaasulla sai lämmitettyä vettä vaikkei sähköjä ollutkaan, kun mä tosiaan sain sen korkkiongelman ratkaistua - ihan vahingossa tosin) ja hetkittäin ajatteli, että oliko mulla muka oikeasti tätä säätöä niin kovin ikävä. Olihan mulla. Minna on jo aikaa sitten mennyt nukkumaan, Herra Sika kiljuu lätissänsä kuin syötävä (olikohan taas päässyt tositoimiin?) ja mä taas vain kirjoitan.

Jännää muuten, että nyt ei juurikaan oli lapsia tuossa ulkona pelailemassa ja hääräämässä – mahtaakohan olla niin, että pahimpana sadekautena ei ulkona voi olla lainkaan, ja vaikka ilma onkin nyt parempi, siinä menee aikansa tajuta että pihallakin voi taas olla?

Su. 6.4. Aamu meni ihan vaan ihmetellessä, mitään järkevää ei saanut aikaiseksi. Yhdeksän maissa alettiin miettiä kirkkovaatteita ja ehkä varttia vailla 10 oltiin valmiita lähtemään liikkeelle. Mutta mutta: ulkona häärää ihmisiä ihan normivaatteissa, kukaan ei ollut sen näköinen että olisi ollut lähdössä mihinkään, joten alettiin oikeasti epäillä että nyt eletään jotain muuta päivää kuin sunnuntaita ja me heilutaan pyhäpuvuissa tällä ihan muuten vaan. Joten päätettiin viedä toistaiseksi mulle jääneet Pirkon ja Eeron rahat Mama Mseselle, kun kerran siitä ohi kävellään, ja samalla tarkistaa että tänään ON kirkko. Ja siellähän Mama Msese heiluu vielä aamutakkisillaan kotona eikä hänkään näytä mihinkään lähtevältä. Pyöritteli silmiään sen näköisenä, että ”voi noita mzunguja” ja sanoi, että nähdään kirkossa. Me vissiin vain oltiin suomalaiseen tapaan etuajassa, koska ehdittiin seurata lasten pyhäkouluakin kirkolla pitkän aikaa. Siellä tomera pyhäkoulutäti heiluu keppi kädessä ja kiljuu kovalla äänellä, kun lasten päät ihan väkisin kääntyivät meidän suuntaamme...

Oltiin kovasti toivottu, ettei meidän tarvitsisi nyt esittäytyä kirkossa, koska eihän me nyt enää mitään ”uusia” oltu, mutta turha toivo – niin vain Mama Msese sieltä ponkaisee pystyyn, viittoilee pönöttämään sinne kirkon eteen ja sanomaan jotakin seurakunnalle. Mua ahdistaa tuo ihan hirveästi, mutta sain sanottua nimeni ja ”Bwana Jesu asifiven” ja siinä se sitten olikin. Mama Msese selitti siellä pitkät tovit sitä, miten me ollaan siellä jo toista kertaa, jonka seurauksena pastori kiittelee ja siunailee meitä aivan ylenpalttisesti vielä pitemmät tovit. Tuommoinen huomion keskipisteenä oleminen ei mulle oikein sovi, oli kyllä niin vaivautunut olo. Enkä kyllä ihan tajunnut sitäkään, MISTÄ hän itse asiassa kiittelee. Mutta kai me joku vaikutus oltiin seurakuntalaisiin tehty, koska kirkon jälkeen huutokaupassa meille kiikutetaan ensin kassillinen avokadoja (joita kumpikaan ei syö... ehkä niistä joku keitto saadaan aikaiseksi) ja sitten joku leipä lahjana ”vieraille”. Söpöä, mutta vaivaannuttavaa tuokin.

Kämpille, vaatteiden vaihto, pari pikkubanaania nassuun ja sitten olikin jo aika lähteä kohti kaupunkia (hassua sinänsä, että kun käytiin Mtegalle sanomassa että meillä on taas ongelma, hän sanoi heti, että ”joo, sähköt”. Kävi korjaamassa ja varoitteli käyttämästä uunia lainkaan. Ei kyllä edes oltu käytetty...). Meillä oli treffit Immanuelin kanssa, joka oli yövahtina silloin edellisellä reissulla. Narulla olleet vaatteet otettiin sisälle, koska näytti siltä että saattaa vaikka sataa. Ja puolivälissä matkalla kaupunkiin alkoikin tulla vettä. Niin kovaa että tuli sateenvarjosta LÄPI, eikä meillä edes ollut mukana kuin yksi sateenvarjo koska mä olin unohtanut omani roikkumaan naulasta seinään, ihan niin kuin siitä siellä mitään hyötyä olisi. Maastoudutaan lopulta yhden puun alle suojaan (joo joo, ukkosella ei saa...) ja sitä vettä vaan tuli ja tuli, alkoi olla turkasen kylmä ja nälkä, joten me viihdytetään itseämme ottamalla selfieitä kaatosateessa. Mzungut! Mun huumorintajuni ei yleensä helposti lopu, mutta nyt alkoi olla lähellä. Sormieni väri alkoi hiljalleen muuttua epäilyttävän siniseksi ja mun valkoiset leggarit olivat... no, eivät ainakaan valkoiset. Mutta kun sade lopulta hiukan hellitti, niin eikö vaan mzungut ala ottamaan valokuvia, joissa seisovat nilkkoja myöten vedessä keskellä tietä. Ei mekään ihan normaaleja olla. Ja kun päästään maantielle ja ohikulkeva auto roiskauttaa hirveän määrän liejua suoraan päälle, niin yhdet vaan hihittää. Mun leggareistani tuli sekunnissa leopardikuvioiset.

Ima pinkaisee joskain puskasta yhtäkkiä ja me johdatettiin se Royaliin syömään. Olipas ihanaa päästä sisätiloihin, vaikka ei sielläkään kovin lämmintä ollut. Vaatteet valuu vettä, sormia särkee ja hampaat kalisee, ja me sentään ollaan Afrikassa! Kukua ja chipsejä – ja teetä! Hiukan parani olo, vaikka tärisytti vieläkin. Ostettiin torilta pari ananasta – se vanha tapa ostaa lapsille sunnuntaihedelmiä otettiin käyttöön taas. Matkalla nähtiin yksi kampaamo ja kun nyt kerran tulkki paikalla oli, käytiin kysäisemässä letittäjää... tai siis Ima kävi. Sen seurauksena juostiinkin sitten ympäri kylää kyselemässä milloin mistäkin putiikista, kunnes lopulta löytyi semmoinen tyyppi joka sanoi osaavansa tehdä maasailetit. Joten me varattiin samointein aika perjantaille. Pikaisesti vakiokaupassa hakemassa kananmunia (meidän kananmunakotelo käsitti muovipurkin ja pari lettisuojapipoa; kyllä nauratti myyjääkin) ja sitten kello olikin jo niin paljon ja oli niin kylmä, että otettiin kiltisti taksi kotiin. Eikä tajuttu ostaa lisää vettä. Tyhmät me.

Päästään kotiin, niin havaitaan että kas – sähköt ovat poissa. Tällä kertaa koko orpokodilta eikä vaan meiltä. Yritettiin aikamme kutoa sukkaa pönkkäämällä taskulamppu rinnuksien väliin, mutta jossain vaiheessa loppui kärsivällisyys siihenkin. Joten vanha kuvio: Minna menee nukkumaan ja mä kirjoittamaan, niin kauan kuin koneessa riittää akkua. Lopulta sekin loppui, ja piti itsekin vetäytyä tutimaan – tai siis kulaalaamaan.

Ma. 7.4. Odoteltiin kovasti aamulla, että aura soisi ja aamuhartaus alkaisi. Ja kas – sähköä ei vieläkään ole. Joku kilkatus sieltä puoli kahdeksan aikaan kuului, mutta me ajateltiin ettei se nyt vielä voi aamuhartaus olla; mutta kun vartti yli kahdeksan päätettiin että nyt kyllä mennään katsomaan mitä lapsukaisille oikein kuuluu, niin hehän istuivat jo potalla ja olivat syöneet jo aamiaisenkin. Ilmeisesti se puoli kasin juttu oli oikeasti ollut aamuhartaus.

Aamupäivä oltiin leikkihuoneessa, jossa lapset huusi ja mekasti aivan kauheasti. Mitään erityistä siis ei tapahtunut, jos ei oteta lukuun sitä että onnistuin istahtamaan suoraan yhden vesivahingon päälle. Aika epämiellyttävä tunne. Päällehän nyt toki pissittiin muutamankin kerran, jopa niin että piti ripustaa kaikki vaatteet kuivumaan narulle päivätauon ajaksi. Mutta päällehän ne sieltä iltapäiväksi päätyivät, ei kai nyt parin pissan takia vaatteita täällä tyystin vaihdeta? Ja mulla ei edes ole mukana kuin yksi verkkatakki, joka siis on nyt jo pissassa, puurossa, kuolassa, maidossa, papusoosissa ja muussa nimeltämainitsemattomassa ruskeassa mönjässä. Tyhmä minä. En tosiaankaan osannut varautua siihen että täällä olisi NÄIN kylmä. Päivätauolla jatkettiin sukkaprojektia ja koska edelleen oli eilisen jälkeen kylmä, onnistuttiin ottamaan jopa puolen tunnin päikkärit ihan vaan lämmittelyn kannalta. Ja taas sataa.

Iltapäivällä satuttiin mainitsemaan Aatulle ja toiselle uudelle hoitajalle, Kidaille, että ollaan menossa perjantaina ottamaan letit. He halusivat kokeilla tehdä meille lettejä, ja jostakin syystä innostuivat niin että letittivät multa koko pään... tosin ei ehkä ihan niin kuin mä olisin halunnut. Lopputulos oli varsin... persoonallinen, sanoisinko? Etuhiukset sojottaa kuin sarvet oikealle ja vasemmalle ja nämä muutkin letit ovat vähän sinnepäin. Minna sentään välttyi siltä (vaikka useampi innokas käsi Minnankin tukassa möyri), mutta kyllä he kovasti lupailivat tehdä huomenna Minnallekin letit. No, ehkä näitä nyt muutaman päivän pitää, kun ei purkaakaan kehtaa. Kivaa oli se, että kun siinä penkillä kökötti liikahtamatta pari tuntia, niin sai sopivasti kutiteltua Lusungua ja oli ihanaa nähdä hänenkin hymyilevän. Lusungulla on ilmeisesti selässä jotakin vikaa ja hän kellahtelee milloin mihinkin suuntaan ihan holtittomasti, joten hänet on enimmäkseen laitettu leikkiaikana vain istumaan syöttötuoliin. No nyt ainakin sai huomiota! Mä olin muuten jostakin syystä aina olettanut että Lusungu olisi tyttö, mutta väärin meni.

Mama Goodi oli käynyt päivällä sanomassa että Simon oli sanonut että meille pitää tehdä ruokaa. Ei kai Simonilla mitään taka-ajatuksia tämän suhteen ollut, eihän? Hassua sinänsä, että silloin kun me kokattiin heille edellisreissulla, Simon saattoi olla ehkä neljän vanha, joten ei olisi uskonut että hän muistaa, mutta ilmeisesti muisti. Joten me odotetaan säkkipimeässä että koskahan sitä ruokaa oikein tulee. Ja kun ”Hodi” lopulta kuuluu portilta, siellä olikin Mama Filippo, jota oltiin aikaisemmin pyydetty käymään kylässä jotta saisi sukkansa. Joten sitten TAAS odotettiin Mama Goodia. Mutta tulihan sitä ugalia ja papusoosia lopulta, ja Mama Goodi osaa tosiaan tehdä hyvää kastiketta. Mutta sitten tulikin ongelma, kun edelleenkään ei ole sähköjä, läppäristä ja puhelimista on akku loppu eikä siis niin yhtään mitään tekemistä. Joten jopa mä menin nukkumaan joskus yhdeksän aikoihin. Ja ihmeiden ihme, onnistuin jopa oikeasti nukkumaan - neljän huovan alla, kun täällä on pikkuisen kylmä.

Ti. 8.4. Yöllä oli tullut sähköt! Nyt jopa selvittiin aamuhartauteen. Mutta kyllä ahdistaa se Mama Msesen jatkuva hämmästely siitä, että ”Ettekö te VIELÄKÄÄN ymmärrä mitä me puhutaan, kyllä teidän pitäisi yrittää opetella swahilia” - kun he puhuivat siitä miten jotkut lapset olivat olleet eilen jossakin peltotöissä. Mitenkähän me edes VOITAISIIN semmoista sanastoa ymmärtää, kun meidän kontaktit ovat tosiaan lähinnä lasten kanssa? Ja todettiin Minnan kanssa myöhemmin, että jos joku osaisi noinkin paljon puhua suomea kolmen kuukauden jälkeen, kuin mitä me osataan swahilia, niin johan sitä taputeltaisiin Suomessa selkään ja hämmästeltäisiin sitä millainen kielipää sillä oikein on. Ei tämä nyt NIIN helppo kieli ole että sen kolmessa kuukaudessa tyystin oppisi! Viimeksi viikko Sansibarilla ja Darissa paransi meidän swahiliamme varmaan yhtä paljon kuin kolme kuukautta Mafingassa, kun Darissa puhuttiin aikuisten kanssa.

Aamupäivä leikkihuoneessa. Lapset edelleenkin huutavat ja mekastavat aivan kauheasti, mutta sen lisäksi pissivät ihan urakalla housuihinsa. Lähes jokainen vaihdettiin kuiviin ainakin kerran ja muutama pariinkin kertaan. Lusungu oli nyt tuotu muiden kanssa leikkihuoneeseen, joten kun hän alkoi itkemään ja mä otin hänet syliin, ei siitä sen jälkeen oikein liikahdettu mihinkään, joten Minna sai juosta edestakaisin vaihtamassa housuja lapsille lähes tauotta. Joka kerta kun Minna tulee takaisin, mä ilmoitan huoneen nurkasta, että ”seuraavaksi voit sitten ottaa Malkon / Rebekan/ Rubenin / Elian / jonkun muun kyytiin ja lähteä takaisin”. Matto on aivan läpimärkä ja ne lelut – ne kaipaisivat kipeästi pesua. Mutta on aika ihana nähdä miten meidän raggari-Simoni on nyt ihan kuin eri poika; nyt hän huolehtii ja lohduttaa jos jotakuta alkaa itkettää. Ainakin enimmäkseen. Kyllä sieltä se vanhakin Simoni välillä pilkahtelee, mutta puolitoista vuotta voi näemmä tehdä ihmeitä.

Simonista puheenollen – isommat lapset eivät vaan osaa pysyä poissa leikkihuoneesta, vaikka heitä ainakin kolmeen kertaan sieltä tänäänkin hoitajat ajoivat ulos. Heti kun hoitajien silmä välttää, niin nämä luikahtavat sinne takaisin, ja mitä enemmän niitä isoja lapsia siellä on, sitä enemmän huutoa ja mekastusta ja lapiolla päähän hakkaamista.

Päivätauko ja sukkaprojekti. Ja ananaksen tuhoamista urakalla. Pikkuisen suuta kirvelee. Oltiin pyydetty aamulla Mama Mseseä tulemaan neulomisoppiin meille, mutta eipä näkynyt. Iltapäivällä oli taas pyykkikorissa aivan hirveästi puhtaita vaatteita, ja kun niitä oltiin siinä aikamme viikkailtu, Minna päätti tempaista kaikki vaatteet kaapista alas ja järjestellä ne jotenkin järkevästi. Oman hankaluutensa tuottivat jaloissa pyörivät lapset, jotka kyllä varmaan ihan halusivat auttaa, mutta joiden auttaminen ei ihan aina ollut sitä mitä me oltaisiin haluttu. Lisäksi niitä vaatteita kannettiin sinne koko ajan lisää, ilmeisesti jostakin jemmasta, koska viimeiset eivät edes olleet kosteita ja alkoi olla hankaluuksia saada kaikkia mahtumaan kaappiin edes siististi viikattuna. Pelkkiä lakanoita oli ainakin puolen metrin pino! Mama Msese käveli yllättäen ovesta sisään ja hänen ilmeensä oli ihan näkemisen arvoinen, kun muita hoitajia ei näy missään, lapset pyörii ja roikkuu meidän hameenhelmoissa, osa levittelee vaatteita lattialle ja yrittää taitella niitä siinä ja me vaan tyynesti viikkaillaan vaatteita kaappiin. Koko iltapäivä siihen vaatekasasta eroon pääsemiseen meni, mutta lopulta ei enää kannettu uusia sisään. Mutta: se kuminauha ja ompelukone.... * huokaus * Jossakin vaiheessa mä huomaan että lauma lapsia osoittelee mua sormella ja nauraa kuin hyeenat kaikki. Sitten havaitsin, että mun hiusviritykseni ei ollut kestänyt (mä yritin tunkea niitä etuhiuslettejä jotenkin muiden alle) ja sarvet töröttävät taas vaakasuoraan otsastani. Ok, nyt mä tajuan mikä mussa oli niin kovin hassua. Mutta mitä mitä: Minnalle ei tehtykään tänään lettejä? Olenko mä ainoa joka joutuu kulkemaan täällä ympäriinsä sarvet otsassa? Vissiin sitten. Eipä muuten ole edes umependezoitu mun kampaustani, joten se varmaan jo kertoo kaiken.

Tämä päivä tuntui jotenkin loputtoman pitkältä. Ja kun päästiin kämpille – meni sähköt. Tämä ei ole enää edes todellista. Päätettiin että nyt on väsymyksestä huolimatta pakko mennä paistamaan loput ugalit ja nakit ennenkuin tulee tyystin pimeä, ettei tarvitse taskulampun valossa kokkailla. Mutta ihmeiden ihme - sähköt palasivat illaksi ja mäkin ehdin taas kirjoittaa kun Minna meni vaihteeksi nukkumaan. Mutta mutta: voisikohan se nettikin joskus toimia? Kerran olen täälläoloaikana saanut luettua facen ja senkin vain odottamalla valehtelematta puoli tuntia sivun latautumista. Olisi vaan pitänyt uskoa viisaampia ja ottaa se Airtelin liittymä eika Voihan Vodacomia...

Ke. 9.4. Aamuhartaudessa ei ollut tänä aamuna muita kuin me ja Mama Hongera. Oli kolehtipäivä ja me oltiin unohdettu se tyystin, joten Minna pinkaisi hakemaan jotain kolehtirahaa ja me veisattiin sillä aikaa kahteen pekkaan Mama Hongeran kanssa niin että ikkunankarmit helisi. Aamu meni normisti leikkihuoneessa, jossa ei oikeastaan mitään sen erikoisempaa tapahtunut. Mama Goodi oli työvuorossa ja kyllä taas tuli noottia: Lusungu ei saa nukkua, ovet pitää laittaa lukkoon ja jos inisee niin kulaalaamaan... on tiukka täti kyllä. Mutta kun hän on paikalla, ei kyllä mitään ininää kuulukaan; kun hän lähtee, alkaa huuto. Mitähän hän mahtaa ajatella, kun kaksi naista ei saa yhtä lapsilaumaa hiljaiseksi? Lusungu kellahteli taas, ja piti tukea hänet pehmoleluilla nojailemaan seinää vasten. Ei ehkä ihan sitä, mitä Mama Goodi tarkoitti, mutta ei nukkunut eikä ollut sylissä – ainakaan paljon. Oikeasti sen käskyn tarkoitus on epäilemättä se, että kun hänellä tosiaan on selässä jotain vikaa, niin pitää vahvistaa lihaksia käyttämällä niitä, eikä se onnistu jos vain makoilee. Kurjalta se silti tuntuu, kun toinen väsyy ja alkaa itkeä eikä saa antaa hänen kellahdella...

Päivätauolla päätin alkaa pyykkäämään, kun kerrankin oli edes jotenkin aurinkoista, ja taas tuli havaittua että jopa pyykkääminen voi olla lasten mielestä TOSI mielenkiintoista – jopa niin mielenkiintoista että vaikka yritettiin olla kiinnittämättä heihin niin minkäänlaista huomiota, alkoi väkeä pikkuhiljaa hivuttautua ovenraosta sisään asti, kunnes oli lopulta pakko käydä laittamassa ovi tyystin kiinni. Ja oli pakko varmuuden vuoksi laittaa ovi lukkoon kun lähdettiin töihin.

Tänään vietiin lapset ulos, kun oli tosiaan lämmintä. Karsinassa oli melkoiset määrät hiekkaa (ja duduja... muurahaisia, joita lapset pistelivät kaksin käsin suuhunsa), joten mä kiikutin lapset nurmikolle ja Minna kävi hakemassa jostain harjan, että saataisiin karsinaa jotenkin lapsi (tai siis meikäläis-)ystävällisemmäksi. En tiedä oliko muutenkin tarkoitus, vai päättikö Mama Hongera pestä lapset siinä vaiheessa kun huomasi että he villiintyvät ulkona ihan tyystin, mutta joka tapauksessa tänään oli pesupäivä, joka oli tavanomaista hulinaa ja peppu paljaana juoksentelua. Lapsilla, siis – ei meillä.

Pesun jälkeen oli vielä aikaa mennä takaisin ulos. Mä kävin hakemassa kameran, että saataisiin ulkokuvia, ja kuinka ollakaan – mun kamera katosi taas ja kävi useammankin kuvaajan käsien kautta ja varmaan useampi sata kuvaa löytyi kamerasta. Muutama jopa oikein hyväkin. Poliisit ehkä olisivat olleet varsin innoissaan siitä rasvaisten / kuolaisten / puuroisten jne sormenjälkien määrästä, mikä löytyi kameran näytöstä. Minä en niinkään. Hyvä kun edes näkee niitä kuvia niiden alta. Goodi kun otti kuvan Mama Hongerasta, ja onnistui rajaamaan häneltä pään pois, niin sai sormilleen – ei ihan tosissaan kuitenkaan. Mama Hongera kyllä välillä käsittelee noita lapsia sen verran kovakouraisesti, että hiukan hirvittää, vaikkei hän mitään pahaa sillä tarkoita; onpahan hänen tapansa osoittaa huomiota. Osa ihan pienimmistä näyttää pikkuisen pelkäävän, isommat vaan hihittävät.

Kun duuni loppui, kudottiin hetki, laitettiin ruokaa (keitettiin makaronia ja pilkottiin sinne loput nakit, siinä se meidän gourmetateria) eikä sitten juuri muuta. Mä tekstailen Elviksen kanssa ja kirjoittelen toisella kädellä blogia. Illalla alkoi taas sataa, mutta tällä kertaa on pysynyt sähköt. Toistaiseksi. Alkaa olla niin, että aina kun on sähköt, me yritetään ladata kaikki sähkölaitteet vaikka akku olisi melkein täynnäkin, koska ei tiedä milloin sen voi seuraavan kerran tehdä. Sekä meidän vessassamme että kylppärissämme vuotaa katto, joten lattiat ovat paksun lieju- ja vesikerroksen peitossa, ja tällä sademäärällä tulee väistämättä mieleen, että milloinkahan alkaa meidän olohuoneessa tai makkarissa kuulua ”tip tip tip”....

To. 10.4. Aamupäivä meni harvinaisen normisti. Mama Goodi oli taas työvuorossa, joten oli varsin rauhallista – silloin kun hän oli paikalla. Silloin kun ei ollut, ei ollut kovin rauhallista. Melkein sai hän kohtauksen, kun Sawadilla oli housut nilkoissa ja mä olisin auttanut häntä, tai kun yritin kävellä Rebekan kanssa käsi kädessä, kun se kävely on vielä kovin horjuvaa. Ei, ei ja ei, noin ei saa tehdä!!! Lasten pitää tehdä itse! Ja kun Sawadille piti käydä kesken päivää vaihtamassa housut, ja Minna lähti saattamaan häntä vessaan ja Mama Goodi sattui näkemään, niin voi hurja sitä polotusta – sekä Minnalle että Sawadille. Ja hetken päästä Lina olisi pitänyt.... Pole, Lina, olepa hetki märissä housuissa, kun nyt just ei taideta mennä.

Maasakin on kyllä melkoisen tomera täti ajamaan (muita) isompia lapsia pois leikkihuoneesta, ja jos muu ei auta, hän mättää suoraan naamaan kun pojat yrittävät luikkia sisään. Siitä huolimatta nämä aina vaan sitkeästi yrittävät. Ja jos muu ei auta, nämä isommat lapset huutelevat ”toto potia” ovenraosta ja aiheuttavat aika lailla hämmennystä, varsinkin kun leikkihuoneen kello ei toimi eikä meidän vaatteissa ole taskuja joissa kuljettaa puhelinta, joten itsellä ei ole kellonajasta mitään käsitystä.

Rebekka on kyllä melkoinen venkoilija – ihan on samat elkeet kuin Aatulla. Reben syöttäminen on välillä aika hommaa, kun hän innostuu ihan hirvittävästi aina välillä ja hihkuu ja pyörii ja räpsyttää ja unohtaa tyystin syödäkin. Mutta voi kurjaa kun aloin syöttää Lusungua, ja hän söikin ihan hyvin, mutta kun Mama Goodi vaati häntä istumaan kunnolla suorassa siinä syöttötuolissa, niin eikö taas alkanut itku ja vaikeutui syöminenkin. Eikö toisen voi antaa edes syödessä olla siinä asennossa mikä tuntuu hyvältä? Mun mielestäni hän oli siinä ihan hyvin ja pysyi jopa itse istumassa kellahtelematta mihinkään.

Päivätauolla kudottiin, vaihteeksi. Iltapäivällä Mama Msese tuli sanomaan että hänellä olisi meille homma – orpokodin vaatevarasto pitää tyhjentää tyystin, koska siellä on rottia ja meille tarjottiin varaston järjestelytehtävää. Sanoi, että ei ole yhden päivän homma. Mä kun kysyin, onko siellä oikeasti NIIN paljon sitä tavaraa, alkoi toisella nykiä suupieliä. Tajuttiin kyllä, kun päästiin katsomaan sitä varastoa. Sitä tavaraa on siis aivan järjettömästi, ja kun mentiin iltapäivällä lasten kanssa ulos ja katseltiin siinä, kun vanhemmat lapset kantavat tavaraa varastosta leikkihuoneen viereiseen huoneeseen, alkoi jo pikkuisen kaduttaa että oltiin suostuttu. Ei ole yhden päivän homma, ei. Mutta oltaisiinko voitu olla suostumatta, vaikka oltaisiinkin tiedetty? No eipä ei.

Kidain kanssa jäätiin jossakin vaiheessa juttusille ja kun tuli puhetta vyötäröllä olevista makkaroista, joita meillä löytyy ja heillä ei, hän kovin väitti haluavansa näyttää samalta kuin me. Me ilmoitimme haluavamme kovin näyttää samalta kuin hän, koska hän on hoikka (mutta ei laiha) kaunis tyttö. Hauska tytteli on (vaikka aluksi sain hänestä ihan erilaisen kuvan – ensivaikutelma pettää), ja puhuu täkäläisittäin varsin hyvää englantia. Eli ainakin Atun ja Kidain kanssa pystyy ihan puhumaan nyt englanniksikin. Ja Mama Filipponkin, kyllä. Mä olen nyt alkanut aktiivisesti kyselemään, että ”Miten tämä sanotaan swahiliksi”, mutta ongelma on edelleen se, että tunnin kuluttua ei enää muista miten se meni. Tänään opittiin oikeasti ainakin yksi HYVIN tärkeä sana, nimittäin ”kamazi” eli räkä! Mama Msese meinasi kuolla nauruun kun kerrottiin, että edistyyhän meidän swahilinopiskelu....

Illalla piti alkaa purkamaan lettejä. Siinä se ilta sitten menikin. Noin neljä tuntia, koska Kidai oli vääntänyt me melkoisen tiukkaan ja vieläpä solminut latvat. Mitään muuta ei ehtinyt tekemäänkään, paitsi lämmittää vettä ja käydä pesemässä hiukset ja vähän vaatteita siellä liejuisessa kylpyhuoneessa. Ei mikään järin suuri nautinto, mutta tulipa tehtyä. Tämä peseytyminen täällä on nyt kyllä niin hankalaa, että sitä yrittää välttää viimeiseen asti. Enpäs olisi uskonut sanovani tuota lausetta koskaan...

Pe. 11.4. Hartauteen, syöttämään ja sitten valmistautumaan lähtöön. Letittämään. Ohikulkeissa Kidai hihkaisee ikkunasta, että ”I'm coming” ja me jatkettiin hetken matkaa, ennenkuin tajuttiin, että onkohan se lähdössä mukaan? Eilen kyllä puhui tykkäävänsä kävellä metsäreittiä, mutta ei me mun mielestä mitään oltu sovittu tai edes puhuttu. Joten jäätiin hetkeksi odottelemaan, ja niin hän hän vain mukaan tuli. Ima oli vastassa kaupungissa, ja loppujen lopuksi molemmat jäivät mukaan letittäjälle; Kidai ojentelemaan hiuksia ja Ima muuten vaan roikkumaan mukana. Viisi tuntia. Kymmeneltä aamulla sinne mentiin ja kolmen jälkeen päästiin pois. Kyllä muuten pylly puutui ja niskaan sattui, kun joutui lattialla istumaan liikahtamatta tuntitolkulla ja toinen vaan vääntää päätä aivan epäinhimillisiin asentoihin. Mä yritän kutoa, mutta kun toinen letittää niin että kiskoo loput hiukset silmille, niin ei kyllä mitään nähnyt. Onneksi netti toimi sen verran, että sain tehtyä hotellivarauksen Dariin, niin on edes paikka mihin mennä siellä eikä tarvitse pyytää täkäläisiä kavereita hoitamaan tuota hommaa.

Koko sen viisi tuntia ovella pyöri väkeä pilvin pimein umependezoimassa ja rohkeimmat poukkoili sisälle asti ihmettelemään mzunguja ja värillisiä lettejä. Ja kyllä muuten tuli oikein lettien letit. Ainakin tuplasti laitettiin hiuksia edelliskertoihin verraten, nyt ei letit edes mahdu vierekkäin päässä ja tuntuu että tuo viritys painaa ainakin kaksi kiloa. Eikä ihan valjennut letittäjille mitä me haluttiin, se sotki monenvärisiä hiuksia (mä olin ottanut edelliskerralta jääneet värihiukset mukaan – onneksi, koska Mafingasta niitä ei löydy) yhteen lettiin ja Minnakin sai punaisia lettejä vaikkei olisi halunnutkaan. Mutta tämmöiset tällä kertaa. Mitenkähän näiden kanssa nukutaan tai laitetaan mitään kampausta, kun sitä hiusta on niin paljon? Jää nähtäväksi. Ainakin taas on tehty halpa kasvojenkohotus, kun hiukset on niin tiukalla että silmäkulmissa asti kiristää ja rasvan joutuu TAPUTTELEMAAN naamaan, kun LEVITTÄMINEN sattuu...

Vietiin sitten sekä Ima että Kidai Royaliin syömään. Alkoi jo ollakin vähän nälkä. Minna lähti Kidain kanssa etsimään pankkiautomaattia ja mä päädyin Iman kanssa nettikahvilaan. Tarkoitus siis oli saada ladattua jotain kuvia faceen, mutta koko se puoli tuntia mitä aikaa oli meni sen selvittämiseen, miten Iman facen saa auki. Haa, ihan helppo homma, pyydetään sieltä uusi tunnussana sähköpostiin. Ai sä et pääse sähköpostiinkaan? No tuota, voi sen saada tekstiviestinä puhelimeenkin. Ai sulla ei ole tuolla facen tiedoissa oleva numero enää käytössä? No on tässä sekin mahdollisuus, että jos kirjoitat tähän ruutuun viisi semmoista henkilöä joille sä olet lähettänyt sähköpostia, niin... ai sä et muista yhtään. No jonkun muun Google-tilin kautta voi... ai sä et tiedä mikä se on. No tuota, sitten alkaa Tiinalta konstit loppua. Loppujen lopuksi hän vekslasi nettikahvilan pitäjän kanssa puoli tuntia, mutta ihmeiden ihme – he saivat sen auki. En tiedä miten. Vähän otti päähän, ettei ehtinut tehdä itse juuri mitään, mutta toisaalta oli kivaa edes YRITTÄÄ olla avuksi, ja ei Minnakaan saanut ladattua kuvia, vaikka kovin yritti, joten tod. näk. olisi ollut ihan sama tilanne vaikka olisi saanutkin käytettyä koko ajan.

Kauppaan marssittiin armeijan poikien harjoitusten ohi, ja vaikka kovin olisi poikien pitänyt seistä rivissä ja asennossa, niin kyllä vaan päät kääntyivät ainakin 200 astetta kun me mentiin ohi. Hyvä ettei niskat nyrjähtäneet. Jopa kapiaisilla. Muutenkin sekä Ima että Kidai sanoivat että melkein jokainen ohikulkija oli jotain ihailevaa meidän hiuksista sanonut – kaikki umependezat me ymmärrettiin itsekin. Niitäkin tuli varsin monta, joillakin loksahti jopa leuka rinnuksille. Ei kai tämmöinen nyt NIIN harvinaista ole? Vaikea uskoa...

Ei löytynyt kaupasta sen enempää juustoa kuin nakkejakaan, joten tyydyttiin hilloon, voihin ja veteen, öljyä piti käydä hakemassa torilta puolen litran pullo, kun kaupassa myytiin sitä vain kanistereissa. Sitten vaan taksilla kotiin. Kello oli siinä vaiheessa jo yli kuusi ja alkoi tulla pimeää, joten mentiin suoraan kotiin. TIETENKÄÄN ei saatu itse kantaa reppujamme, kun lapset meidät näkivät, mutta kun Kidai oli mukana, he kyllä lähtivät pihasta ihan kiltisti. Ei oikein jaksanut tehdä mitään, ei edes tiskata astioita, joten Minna meni nukkumaan ja mä vaihteeksi kirjoitan. Saas tosiaan nähdä mahtuuko edes lettisuojapipo yöksi päähän? Epäilenpä vahvasti.

La.12.4. Aamupäivä meni ei-mitään-tehdessä, kunnes joskus yhdeksän maissa lähdettiin ikävässä tihkusateessa (eilenkin tihkutti melkein koko päivän) tallustamaan kohti Mafingaa ja bussiasemaa. Oli siis tarkoitus lähteä Makambakoon shoppailemaan. Mutta asemalla ei näkynyt bussin bussia – mutta Kidai näkyi! Eilen oli kyllä puhetta että hän lähtee katsomaan äitiään, mutta sanoi lähtevänsä jo kahdeksalta. Oli kuulemma tullut kyllä aamulla paikalle, muttei ollut päässyt bussiin. Oli joku koulujen lomapäivä, joten bussit olivat ihan täynnä, ja täynnäolevat bussit (= kaikki) eivät edes pysähdy asemalle. Lauma innokkaita lipunmyyjiä piiritti meidät hetkessä ja vaikka Kidai hihittää siinä ihan avoimesti että ”Ei voi olla totta, ne pyytää VIITTÄ TONNIA Makambakoon”, niin tyypit eivät antaneet periksi. Emme mekään. Joten odoteltiin aikamme, ja lopulta joku bussi kaarsikin paikalle. Ja noin miljoona ihmistä sisään. Ensin mut työnnetään istumaan ovenvieruspenkkiin ja sitten aletaan viittoilla ulos ja hokea ”tembea, tembea!”. En suostunut liikahtamaan mihinkään, joten tyyppi antoi lopulta periksi. Mutta sitä väkeä tungettiin aina vaan lisää siihen bussiin ja mä istuin jo poikittain siinä liukkaalla penkillä, josta joka jarrutuksessa sinkosi eteenpäin kuin liukumäessä – siis sen viisi senttiä mitä pystyi. Ja vaikka kuinka yrittää vaihtaa asentoa ja liikahtaa johonkin suuntaan, niin turhaan. Ei onnistu. Ja taas ihmisillä oli mukana maissisäkkejä ja kanoja ja lapsia selässä jajaja, siis aivan tupaten täydessä bussissa. Ihmisiä tungettiin jopa bussin takakonttiin, josta aukesi ovi kesken matkaa. Ja irtosi sivuovikin. Jonka kohdalla mä istuin. Joten kun lopulta oltiin Makambakossa, oli kyllä jalat niin puuduksissa että hyvä kun kävelemään pystyi.

Pankkiautomaatin kautta (jee, Makambakossa ON pankkiautomaatti, mulla tosin ei ollut Visakorttia nyt mukana, joten ei siitä mulle mitään iloa ollut. Minnalle kylläkin) suoraan guesthouselle, ja saatiin kuin saatiinkin huone. Mutta mutta. Mun puhelinta ei löydy mistään. Kai mä sitten oon jättänyt sen kämpille, vaikka mielestäni kyllä mukaan otin. Ja aika nopsasti lähdettiin torille kiertelemään ja katselemaan. Mutta voi: Makambakon mekkotilanne ei nyt vaikuttanut lainkaan lupaavalta, ja ostinkin vain yhden ruskean batiikkimekon, josta myyjä melkein onnistui myymään mulle väärän mallin (= kultakirjaillun... voi kaameus..) Onneksi havaitsin ajoissa!

Kauhean kauaa ei kiinnostanut kyllä kierrellä, koska koko ajan satoi ja housut ja kanga olivat polviin asti kurassa, kengistä nyt puhumattakaan. Syömässä sentään käytiin - kalaa ja chipsejä, Makambakon perinne meillä. Matkalla takaisin kämpille (käytiin ensin hakemassa vettä, mehua, keksejä ja suklaata) jäätiin katselemaan yhdelle pikkukujalle, että mitkä ihme bileet siellä on keskellä päivää menossa, niin kas: hääthän ne siellä. Ja kun hääväki tajusi että me jäätiin katselemaan, niin eikö sieltä tultu kädestä pitäen kiskomaan mukaan ja vaikka me kuinka yritetään että ei me nyt voida näissä vaatteissa toisten juhliin tulla, niin kiskominen vain jatkui. Ei kuitenkaan menty, vaikka mieli olisi tehnyt, mutta kun me ei tosiaankaan oltu kovin juhlavan näköisiä....

Hetki huoneessa, mutta päätettiin kuitenkin lähteä vielä kaupungille kiertelemään hetkeksi – lähinnä siitä syystä että jostain kuului musiikkia tosi kovalla (onpas tosi harvinaista täällä) ja Minna siinä mietti että onkohan täällä jotkut muut bileet jossakin. Kengät piti pestä ensin (voi sitä ravan määrää), joten läpimärillä kengillä kävelu ei mikään järin suuri nautinto ole. Eikä edes löydetty bilepaikkaa, mutta huomiota kyllä herätettiin kangamekoissamme hämärän aikaan. Vähän liikaakin. Armeijan pojillakin taas päät kääntyivät samaan tahtiin meidän kanssamme ja yksi pikkupoika ajoi kärrynsä ojaan kun unohti katsoa eteensä. Yksi nuori mies MELKEIN ajoi polkupyöränsä ojaan ja pari jäi vain tuijottamaan suu auki... ihan kuin joku julkkis olisi...

Alkoi tulla kylmä, joten takaisin kämpille. Aika aikaisin nukkumaan, kun eipä tuolla juuri mitään tekemistä ollut eikä ollut edes kudinta mukana. Vesikin oli (oho, onpa yllätys!) kylmää, joten jäi suihkussa käyminenkin väliin. Virittelin legginseistä nukkumissuojuksen noille leteilleni, toimi ihan hyvin vaikka sitä näyttikin lähinnä muumiolta valkoiset sukkahousut päässä

Su. 13.4. Eka herätys moskeijan ääneen, sitten ei juuri nukuttua saanutkaan. Ei silti huvittanut noustakaan, koska oli kylmä. Aamupalaksi mehua ja keksejä (tosi terveellinen aamiainen), sitten vaan kamppeet kasaan ja uudestaan torille. Eikä tullut ostettua juuri mitään nytkään. Edelleen satoi vettä, ja kuraa oli kadulla järjettömät määrät. Ei mene taaskaan niinkuin Ströms...

Ei oikein huvittanut kierrellä, joten päätettiin lähteä tallustamaan bussiasemalle, josko sieltä pääsisi paremmin kyytiin kuin väliltä. Virhe. Yhtäkkiä bussiaseman nurkilla kimppuumme hyökkää ainakin kymmenen miestä jotka kovaan ääneen ja yhtaikaa tivaavat mihin ollaan menossa. Vaikka kuinka kieltäydyttiin kertomasta ja sanottiin että Me. Emme. Tarvitse. Apua, niin tivaus ja huutaminen vaan jatkuu ja vaikka miten selvästi yritti sanoa ja osoittaa että voisitte nyt poistua ihan joka iikka, niin ei mitään vaikutusta. Joten lopulta mentiin yhteen bussiin ihan vaan päästäksemme heistä eroon. Ei kestänyt sitä huutamista enää. Vaikka käveltiin jo paikalta poiskin, niin nämä seuraavat perässä. Ja huutavat edelleen. Minna onnistui saamaan istumapaikan, mä en. Ja tähänkin bussiin vaan lapattiin lisää väkeä ja mä roikun kaksin käsin tavarahyllyn reunassa, kunnes yhdessä töyssyssä taitan nilkkani ja vaihdettiin Minnan kans paikkoja. Tässä bussissa soitettiin koko matkan nupit kaakossa Jeesuspoppia DVD:ltä, mutta kun yritettiin ottaa kuva bussin TV:ssä pyörivästä herätyskokouksesta, kiellettiin ankarasti. Harmi. Eivät vissiin ihan tajunneet MISTÄ me oltaisiin haluttu kuva. Ja meillä Suomessa ei saa kohta edes laulaa Suvivirttä kevätjuhlissa * huokaus * Täällä oli muslimit ja kaikki muutkin sulassa sovussa samassa bussissa eikä ketään näyttänyt häiritsevän yhtään....

Mafingassa käytiin syömässä vaihteeksi Royalissa, jossa mä tilasin currykanaa. Jossakin vaiheessa mä tajuan ettei multa kysytty mitään siitä, minkä kanssa mä haluan sen, ja veikkailtiin että ugaliahan sieltä tulee jos ei mitään muuta tilaa. Eipä tullut. Mitään. Paitsi se kananpala currysoosissa. Söinpähän sitten sen, ja ihan hyvää oli vaikka aluksi vähän hassulta tuntuikin. Hetki kierreltiin torimyyjäisissä, ostettiin lapsille banaaneja ja itselle sipulia (meillä on edelleen ne lahja-avokadot syömättä ja ollaan ajateltu tehdä niistä keittoa) – ja voi ihmeiden ihme: Totalilta löytyi nakkeja!!!! Oli siellä pakkasessa pari pakettia mozzarellajuustoakin, mutta ne on kuulemma pomon eväitä eikä ole myynnissä. No, ei sitten. Onneksi nakit edes olivat.

Sitten tallustamaan kotia kohti. Nyt oli lämmintä eikä satanut enää yhtään. Ei tietenkään enää!Matka tuntui ihan loputtoman pitkältä, varsinkin koska mua sattui edelleen nilkkaan. Orpokodilla mä yritän vaivihkaa hivuttaa banaanipussin keittiölle, mutta Simon näkee sen, kysyy että ”Onko nämä lapsille?” ja kun mä myönnän, pinkaisee pussi kädessä ovesta ulos ja näkymättömiin. Mama Filippolle se pussi loppujen lopuksi päätyi ja kyllä taas niin kiiteltiin – oikeasti: muutamasta banaanista!

Ei tietenkään saatu kantaa laukkujamme kämpille, ja meillä oli pihassa ei-niin-kiva yllätys: aivan hillitön määrä muurahaisia pinkoi ees taas meidän pihaamme. Koko piha näytti yhdeltä mustalta vellovalta massalta. Purevat muuten vallan kipeästi. Oli pieniä vaikeuksia saada lapset lähtemään pihasta, mutta onnistuttiin! Oli ihan hyytynyt olo, eikä jaksettu mennä ulos vaikka lapset huusivat pihassa Iinaa ja Tiinaa ja Miinaa vuorotellen ja yhtaikaa. He eivät vieläkään oikein erota meidän nimiämme, joten ovat vissiin havainneet että kun huutaa Miina, niin kummankin pää kääntyy. Mutta: mun puhelinta ei ollut kämpilläkään, ja kun Minna yritti soittaa siihen, niin sanottiin että numero on tavoittamattomissa. Ainoa hetki jolloin mä olen avannut laukkua matkalla Makambakoon oli bussiasemalla kun otin kangan laukusta sateensuojaksi, ja bussi tuli just sillä hetkellä joten jouduttiin juoksemaan. Ilmeisesti olen tiputtanut puhelimen silloin ja joku on napannut sen kyytiin. En mä oikein muutakaan selitystä keksi.

Onneksi oli vanha, jo kertaalleen käytöstä poistettu puhelin, joten en mä sitä niinkään sure, mutta kun nyt ei saa yhteyttä mihinkään tai kehenkään, kuten esim. Elvikseen. Ja nyt on sunnuntai ja äitillesoittopäivä. Just ostin kaupungista lisää puheaikaakin kotiinsoittamiseen. Mut sit tehtiin niin että mä latasin Minnan puhelimeen saldoa ja sain kuin sainkin soitettua äitille, ettei toinen ihan tyystin hermostu kun lapsesta ei mitään kuulu (mä olen siis luvannut soittaa ainoastaan sunnuntaisin). Menin pihalle puhumaan (kun äitille täytyy huutaa) ja unohdin tyystin ne muurahaiset! Ainakin parikymmentä kirvelevää puremaa pitkin kinttuja ja taisi niitä juosta lettienkin seassa. Kyllä lähti vaatteet nopsasti päältä, ja koko illan oli ihan vainoharhainen olo siitä että TAAS niitä ryömii jossakin. Illalla yritin siirtää kuvia kameran muistikortilta koneelle, mutta sepäs olikin helpommin sanottu kuin tehty. En osaa sanoa miksi homma ei pelittänyt lainkaan eikä mitenkään päin. Melkoista kiertotietä sain sen lopulta tehtyä ja muistikortin tyhjennettyä, josko vaikka yrittäis ottaa jotain videoita tässä loppuviikolla. Ei ole enää kuin viikko jäljellä täällä...

Ma. 14.4. Tänään realisoitui todellisuus. Aamusyötön jälkeen alettiin hommiin varaston kanssa. Kysyttiin Mama Mseseltä miten hän haluaa sen varaston järjesteltäväksi, mutta antoi aika vapaat kädet. Kysyttiin samalla paljonko hän kysyy vuokraa kämpästä, mutta ei sanonut vielä siihen mitään. Sitten vaan tavaroiden kimppuun. Voi hyvänen aika mikä pesti. Pitikin suostua! Se kamamäärä on aivan huikea ja rotanjätöksiä ja pölyä ihan mielettömiä määriä. Ottaa silmiin ja nenään. Ja selkään, kun kökkii siellä hyvinkin epäergonomisessa asennossa. Koko aamupäivä siellä, päivätauko neulomassa sukkaa (jee, yhdet sukat valmistui tänään ja seuraavat kehiin vaan, jotta saadaan riittävästi sukkia sunnuntaiksi toiselle sukkakierrokselle. Melkoinen tilkkutäkki näistä viimeisistä tulee, kun laitetaan kaikki langanloput siihen. Siis KAIKKI!) kun Minna pyykkää ja taas koko iltapäivä siellä. Rotan****** joka puolella ja silmiä kirvelee. Mama Msese käväisi jossain vaiheessa katsomassa meitä (meillä oli ovi lukossa, etteivät nuo vanhemmat lapset änge häsläämään väliin) ja passitti muutaman hoitajan kantamaan tavaroita takaisin varastoon, vaikka kuinka sanottiin että voidaan itse tehdä se. Pikkuisen kurjaa, ettei nyt ehdi oikein olemaan noiden lasten kanssa lainkaan, mutta kun tämä tehtäväksi annettiin niin minkäs sille sitten teet?

Tunnen muuten jokusenkin ihmisen, jotka saattaisivat järkyttyä aika tavalla siitä, että me emme käytä moskiittoverkkojamme niiden varsinaiseen käyttötarkoitukseen – vaan pyykkinaruina! Sinne on hyvä heitellä vaatteita kuivumaan, kun ulkona on aina kosteaa. Eikä yhtenäkään yönä ole muistettu / viitsitty laittaa niitä alas. Hyvä kun olen edes muistanut syödä lääkkeeni. Enimmäkseen kuitenkin olen.

Olin päivällä käynyt sanomassa Mama Goodille, että me laitetaan heille illalla ruokaa. Nyt kun saatiin niitä nakkejakin. Mutta meidän hieno idea paistaa lettuja (edelliskerralla saadusta lettujauhopussista...) meni puihin, kun letut eivät irronneet pannusta. Eivätkä toisestakaan. Loppujen lopuksi oli pakko uskaltaa Mtegan varoitteluista huolimatta laittaa uuni päälle ja yrittää paistaa pannaria. Mutta leivinpaperia ei ollut, ainoastaan sitä jotain ihme vahapaperia josta ei viimeksikään irronnut mikään. Uuni ei lämmennyt kunnolla eikä pannari ruskistunut lainkaan. Lopulta päätettiin paistaa se uunissa hyytynyt köntti pannulla, että saisi siihen jotain väriä. Ja enköhän mä saa roiskeen kiehuvaa öljyä silmääni kun yritän kääntää sitä pannussa. Ei maailman kivoin tunne, tuo. Siinä säätämisen sivussa yritetään keittää makaronia, pilkkoa nakkeja ja tehdä Lämmin kuppi -keitoista kastiketta. Ja koko ajan kello käy ja me oltiin jo ihan että nyt ne kohta kuolee siellä nälkään kun ruokaa ei vain kuulu. Ja lopulta, kun päästään viemään sitä Goodeille, niin enköhän mä astu portaissa kanganhelmani päälle ja melkein tiputa koko kattilaa heidän pihaan. Onneksi vain melkein.

Ja sitten piti tehdä sama urakka toiseen kertaan, kun piti itsekin syödä. Ja kyllä syötiinkin, vaikkei meillä ollutkaan muuta kuin makaronia ja nakkeja. Ja lopulta pitkän odotuksen ja pannuviimeistelyn jälkeen myös pannaria.... joka oli tosin vielä keskeltä raaka. Ei oikein mennyt alas, vaikka oli ananashilloakin. Alkoi sattua mahaan aika lailla, en tiedä miksi. Alkuperäinen tarkoitus oli mennä tänään ”suihkuun”, mutta kumpikaan ei jaksanut. Oli liian rankka päivä vissiin.

Ti. 15.4. Mulla sattui edelleen mahaan. Aamuhartauden skippasin, mutta kyllä töihin onnistuin menemään. Aamupäivä oli edellisen toisinto. Voi hyvänen aika sitä keskosmyssyjen ja minikokoisten villasukkien määrää, mitä sieltä kasoista löytyy. Ainakin sata vuotta pärjäisivät täällä hankkimatta yhtään myssyä tai sukkaa. Ja siis mitä ihmeellisempiä tavaroita, joista joskus siellä mietittiinkin, että mitähän ihmisten päässä on liikkunut, kun ovat tuonkin lähettäneet. Joulupukkipöytäliinoja, ihmeellisiä seinävaatteita, jotain kankaiden jäämäpaloja, mitä kummallisimpia ikkunanverhoja... you name it! Ja osa niin rotansyömiä, että oli pakko vaan kylmästi heittää pois.

Päiväruoka ei ollut lasten suosikkia, ainakin kolme tyyppiä oksensi, ja Lusungu jota mä syötin, taisi olla ainoa joka sai kipponsa tyhjäksi. Kun me tultiin, Lusungu näytti aivan hirveän sairaalta, mutta on nyt ihan kuin eri poika, hymyilee ja osallistuu – ja syö! Eikä mua enää hirvitä nostella sitä, kun on huomannut että hän vaan tykkää olla sylissä... ja osoittaa kovastikin mustasukkaisuuden merkkejäkin jos joku muu tulee liian lähelle. Ei sentään niin pahasti kuin Malko, joka puri mua tänään, kun osoitin liikaa huomiota jollekin toiselle. Rebekka on kans yksi, joka käyttää kaikki konstit saadakseen huomiota – jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Suloinen tytteli kyllä on, ja jos olisin täällä pitempään, rakastuisin varmaan ihan yhtä pahasti kuin Aatuun...

Päivätauolla päätettiin lähteä kävelylle, kun oli nätti ilma ja tuntui että nyt on hyvä mennä vähäksi aikaa ulos. Jonkin aikaa käveltyämme alkoi tulla koululaisia kiihtyvällä tahdilla vastaan, ja todettiin että nyt taidettiin löytää koulu ihan vahingossa. Ei oltu aikaisemmin siellä käytykään. Aiottiin vain katsella jostain vähän kauempaa, mutta eikö vaan yksi opettaja bongannut meidät sieltä ja alkoi määrätietoisesti astella meitä kohti ja totesimme, että mitään ei ole tehtävissä, pakko se on esittäytyä, pönöttää aikansa toimistossa ja kirjoitella nimmareita ja osoitteita vieraskirjaan. Kysyttiin kauniisti, saadaanko ottaa kuvia ja lupakin tuli. Koulun ulkoseinille oli maalattu piirroksia ihmisen sisäelimistä ja vieressä kuva ruuista... maailmankartta näytti olevan jokseenkin viitteellinen, mutta varmaan ihan toimiva, noin periaatteessa, kunhan ei käytä sitä suunnistukseen. Kuulemma jotain nelisensataa oppilasta siellä, mikä kyllä tuntuu aika hurjalta. Aika kivan lähellä heidän koulunsa kyllä on; meiltä meni koko reissuun vain tunnin verran.

Iltapäivä taas varastonsiivousta, ja nyt jopa yksi huone tuli siivottua. Kaksi jäljellä. Löysin sellaisenkin laatikon, johon oli säilötty kaikki meidän edellisreissulla tänne jättämät vaatteet. Me oltiin ajateltu että hoitajat olisivat saaneet ne, mutta varastoon olivat näemmä päätyneet. Iltaruoaksi yli viikon vanhoista avokadoista tehtyä keittoa (kyllä se ihan alas meni) ja sitten vaan pyykkäämään ja ”suihkuun”. Just kun seisoo nilkkoja myöten paljussa, menee sähköt. Vaihteeksi. Tukkaa oli hankalaa tunkea pipoon, mutta onnistuin siinäkin jotenkin, nyt kun yrittää välttää sitä hiustenpesua viimeiseen asti, se jos mikä kun tuhoaa noita lettejä. Aika lailla nuo lastenkin sormet silti tuhoa saavat aikaiseksi. Tukkaan – ja kameraan. Ja tänään havaittiin, että kummankin korvakoruista olivat irronneet kaikki kivet. Mistähän mahtaa johtua, ilmastosta vai, kun ei tuommoista ole Suomessa tapahtunut koskaan. Aika hämärän näköisiä ovat meidän korut nyt...

Mama Goodi käväisi palauttamassa meidän astiat ja sanoi lähtevänsä huomenaamuna Dariin viikoksi lastensa kanssa, joten ei ehditä enää näkemään ennen kuin me lähdetään. Kovasti siinä halailtiin ja onhan tuo vähän surku. Mutta hyvä että tehtiin se ruoka eilen, kun nyt ei olisi enää ehtinyt.

Elvis on nyt parina iltana soitellut Minnalle, kun mulle ei tosiaan saa soitettua ja mitähän mahtoi ajatella, kun just kun soitti tänään hihitettiin täällä jollekin (eiliselle kokkaamiselle) niin että mä en edes pystynyt vastaamaan puhelimeen lainkaan ja nauratti vielä silloinkin kun yritin hetken jutella toisen kanssa. Kyllä me yritettiin selittää, mutta enpä tiedä uskoiko lopultakaan....

Ke. 16.4. Aamusyöttö ja varastolle. Vaihteeksi. Se ei oikeasti lopu koskaan. Yksi huone on nyt tehty, toinen aloitettu ja kolmas ja suurin huone on yksi iso kaaos. Sitä ei usko ennen kuin näkee. Yksi iso pahvilaatikko on ihan tupaten täynnä nuttuja, toinen villapaitoja, kolmas sukkia, neljäs villasukkia.... ja niitä myssyjä on varmaan sadoittain. Ihan toivotonta saada kaikkea tehtyä tässä ajassa, ja tuo epäergonomisissa asennoissa kökkiminen kramppaa selästä aivan hirveästi. Eikä ole aikaa olla lasten kanssa. Se kai siinä eniten harmittaa, vaikka toisaalta on kiva tietää pystyvänsä oikeasti olemaan jotenkin avuksi.

Mä oon nyt jotenkin jämähtänyt syöttämään Lusungua. Jostain syystä kaikille muille lapsille löytyy syöttäjät aika helpolla, mutta usein Lusungu on se viimeinen ja mä oon yleensä ottanut sitten sen. Ei sillä että valittaisin, Lusungu on oikeasti aika ihana poika.

Päivätauolla päätettiin taas lähteä kävelylle. Nyt toiseen suuntaan ja kas – taas löydettiin joku kyläntapainen keskeltä ei mitään. Eipä tuostakaan mitään tiennyt aikaisemmin. Kierrettiin toista reittiä takaisin, ja kun ollaan mietitty mihin orpokodilta on kadonnut lusikoita (kun kaikille lapsille ei riitä lusikkaa), niin löydettiin ainakin yksi hautautuneena tielle. Ei kaivettu mukaan kuitenkaan.

Iltapäivä taas varastolla. Mä yritän lajitella leluja vateihin. Legot yhteen, palikat toiseen, epämääräinen sälä kolmanteen jne. Pari pussia / laatikkoa oli niin täynnä rotan****aa että heitin suosiolla loput pois, mihin ei sisu riittänyt koskea lainkaan. Mama Msese kun käväisi jossakin vaiheessa, niin sanoi että jos näette täällä rottia, niin hypätkää vain päälle. Me totesimme, että emme kyllä hyppää, vaan juoksemme. Kovaa. Ja kauaksi. Oikeasti hirvittää istua sen vaateläjän päällä, koska ajatus siitä että jostakin yhtäkkiä ilmestyy rotan pää, ei tunnu kovinkaan kaukaa haetulta. Jännää sinänsä, että vaikka Mama Msese sanoi lähettävänsä meille a) kantajia, ja b) viikkausapureita, niin a-vaihtoehtoa sai odotella tuntitolkulla (ja hekin hyytyivät aika vilkkaasti) ja b-vaihtoehtoa ei koskaan näkynyt eikä kuulunut, vaikka välillä vilkuiltiin ikkunasta, että siellä kolme tai neljä hoitajaa vain seisoskelee pihassa rupattelemassa....

Olemme havainneet, että kyllä se lasten huudon määrä näyttää olevan vakio, yhtä lailla kuulostaa siltä että jonkun elämä loppuu ihan just nyt, vaikka me ei ollakaan paikalla. Ehkä me ei ollakaan pilattu noita lapsia ihan tyystin. Nyt mä syötin vaiheeksi Joshuaa, ja oli kyllä niin hassun näköistä, kun toinen kieltäytyy syömästä YHTÄÄN riisinjyvää vaan pupeltaa joka ainoan pois, vaikka millä konstin yritti toista huijata. Ruuan liemen kyllä suostui lusikasta imemään, mutta syömään ei. Joshuaa kun katsoo, niin ymmärtää oikein hyvin mitä tarkoitetaan ilmauksella ”lautasen kokoiset silmät”. Isot lautaset. HYVIN pienessä naamassa. Kyllä on kuulkaa moni tyttö kateellinen niistä silmistä ja ripsistä. Including me.

Illalla oli niin hyytynyt olo, että ei oikein jaksanut tehdä mitään. Lämmitettiin avokadokeittoa (mä tuunasin omaani nakeilla) ja sit ei oikein mitään saanut aikaiseksi. Kunnes ovelta kuuluu ”Hodi” ja Mama Msesehän se siellä. Tuli neulomisoppiin. Mä yritin opettaa nurjia silmukoita ja langankiertoja ja ylivetokavennuksia varmaan melkein kolme tuntia. Joskus yhdeksän maissa poistui vasta, mutta alkoi kyllä saada ihan ideasta kiinni. Lupaili tulla uudestaankin ja opetella eri mallin.

Mä totesin että nyt on aika tehdä jotain järkevää, otin ämpärit ja menin kaivolle. Innostuin sen verran että tein kolme keikkaa. Nyt on taas hetkeksi vettä. Sen jälkeen höpistiin ja kirjoiteltiin Elviksen kanssa, kunnes se joskus kymmenen maissa päätti taas soittaa. Hassu mies. Sitten itsekin nukkumaan.

To. 17.4. Aamusyöttö ja varastolle. Kuinkas muutenkaan. Jouduttiin lopulta taas pyytämään että joku tulisi kantamaan, kun ei enää saatu yhtään pinoa mihinkään. Mutta nyt tulikin ja homma sujui aika sukkelasti, kun oli riittävästi väkeä. Yhdessä vaiheessa mä olin just toisessa huoneessa kun Minna alkaa kirkua kuin syötävä. Mä meen katsomaan mikä ihme siellä on, niin eikö hän ollut bongannut yhden rotan sohvatyynyjen takaa. Tosin kuolleen. Joka haisi. Melkoisen oksettavalle, täytyy sanoa. Mtega tuli kanssa paikalle, mutta eipä vaan mies kantanut rottaa ulos, vaan naiset joutuivat hoitamaan sen. Meitä ei olisi saanut koskemaan siihen edes talikolla ja Minna jopa sanoi että ei aio mennä koko huoneeseen enää lainkaan. Mitenkähän mahtaa onnistua?

Jotta päästiin pois siitä huoneesta, alettiin itsekin kantaa tavaroita. Mama Msese siellä hääri varastolla itsekin ja oikein järkyttyi, kun me esiteltiin valtavan suurta nuttulaatikkoa, että ”Tässähän on teille ainakin sadaksi vuodeksi nuttuja”. Vastaus oli: ”Eikä ole, ja te ette kyllä mene Suomeen ja sano että niillä on siellä paljon nuttuja”. Ok, kyllähän me ymmärretään pointti.... mutta niitä OLI aika paljon siellä....

Päivätauolla kamat nopeasti kasaan ja menoksi kohti Mafingaa. Ima lähtee huomenna Ruahaan töihin ja piti yrittää nähdä se ennen sitä – pienenä taka-ajatuksena oli sekin, että hän ehkä voisi avustaa meitä niiden bussilippujen hankkimisessa, kun se Mafingan bussiasema on aivan hirveä kaaos. Avustikin. Ja se oli SILTI melkoista säätöä ja vänkäämistä ja mzungulisää, vaikka oli paikallinen mukana vääntämässä. Millaistahan säätöä olisi mahtanutkaan olla jos ei olisi ollut? Käytiin syömässä vartaita Royalissa – mä olin tosin koko ajan luullut niitä lihavartaiksi, mutta tänään paljastui että ne ovatkin kalaa. Hyvää silti. Sitten Ima kutsui meidät käymään hänen luonaan jossain varttitunnin matkan päässä ja päätettiin mennä kun ei muutakaan erityistä tekemistä ollut. Yksi miniminipikkuinen huone, mutta siisti kuin mikä, ei vaikuttanut ollenkaan poikamiesboksilta (hänen naapurinsa on vanha eukko joka vaikutti aika pelottavalta kun yhtäkkiä ilmestyi jostain puskasta siihen polottamaan kovalla äänellä, mutta paljastui olevan melkoisen huumorintajuinen täti loppujen lopuksi). Otettiin ihan pilailumielessä halailukuvia, joita Ima voi sitten esitellä kavereille Ruahassa ja loppujen lopuksi hän päätti lähteä saattamaan meitä orpokodille – tai siis kirkolle, kun tarkoitus oli jäädä suoraan messuun neljäksi. Matkalla ostettiin huoltsikalta makaronia ja keksejä ja huijasin Iman valitsemaan yhden keksipaketin (”en mä tiedä mikä näistä on hyvää, sano sä”), joka sitten lahjoitettiin hänelle bussieväiksi. Kuultiin myös, että silloin kun oltiin siellä letittäjällä, ne ovella pyörineet naiset olivat kuulemma jossain vaiheessa jutelleet keskenään, että ”On nuo kyllä niin nuoren näköisiä molemmat, ettei niillä ainakaan lapsia voi olla. Tai jos on, niin korkeintaan yksi...” Hihii, tietäisivätpä vaan...

Oltiin kirkolla ehkä varttia vaille neljä, ja neljään mennessä ei vielä ollut kirkolle tullut ketään. Siis ei KETÄÄN. Ammattikoulun nuoria poikia siinä pyöri, ja joku auto jossa yksi mies halusi kovasti valokuvata meitä; ja itseään ja meitä; ja vaimoaan ja meitä; ja kaveriaan ja meitä... Nyt tietää senkin miltä julkkiksista tuntuu. Vaimo ei jostain syystä vaikuttanut yhtä ihastuneelta meihin kuin miehensä...

Minna ei ollut ottanut virsikirjaansa mukaan, joten kun varttia yli neljä ei edelleenkään ollut kirkolla ketään, päätettiin lähteä kämpille hakemaan virsikirja ja tulla sitten takaisin. Matkalla vastaan tulee ensin Mama Hongera ja sitten Mama Msese, joka tosin kuultuaan ettei kirkolla mitään tapahdu, ilmoitti menevänsä itsekin takaisin kotiin ja tulevansa tunnin päästä uudestaan. Tansanialainen aikakäsitys... Käytiin kämpillä, lähdettiin kirkkoa kohti – ja Minna huomaa kesken matkaa ettei hänellä EDELLEENKÄÄN ole sitä virsikirjaa. Joten uusi yritys, ja SILTI oltiin kirkolla juuri alkuvirren aikaan. Mentiin istumaan takapenkkiin, koska siellä voi nojata seinään, ja sitten huomattiin ettei lähistöllä ole ketään jolta voisi kysyä neuvoa jos ei löydä virsiä tai oikeita sivuja. Amispojat kyllä lopulta avustivat, mutta herätettiin sen verran huomiota ojentelemalla virsikirjoja edestakaisin takapenkeissä, että Mama Msese päätti tulla istumaan meidän viereen. Olisivat ne pojat varmaan ihan mielellään avustaneet loppuun asti, eipä tuo näyttänyt heistä kovin vastenmielistä puuhaa olevan...

Olipas pitkä messu (saarnaaja vähän innostui), ja kun koko päivän oli porottanut aurinko, me oltiin kävelty ehkä kymmenisen kilometriä ilman aurinkorasvaa, syöty huonosti ja juotu liian vähän vettä, niin alkoi aika pahasti pyörryttämään kirkossa. Ihan ei taju mennyt, mutta eipä kyllä mitään messsustakaan ymmärtänyt. Ei jaksanut juurikaan jäädä edes tervehtimään kirkolle ihmisiä (paitsi ne ihan pakolliset) kun halusi vain äkkiä kotiin. Loput avokadokeitot kurkusta alas ja siinä se sitten olikin mitä jaksoi tänään tehdä. Naama on palanut aika hyvin, joten saas nähdä saanko pitää nahkani. Tuo selkä kyllä saisi lakata kramppaamasta, mutta ei - huomenna taas varastolle....

Pe. 18.4. Paitsi ettei menty tänään varastolle. Aamulla mentiin ensin syöttämään lapset ja sitten Kidain kanssa kirkkoon, jossa saarnaajasetä TAAS rakasti omaa ääntään yli kaiken. Jumis kesti yli kaksi tuntia, ja kun juuri mitään ei taaskaan tajunnnut, niin aika tuskaa se on. Kotona siis joskus yhden maissa, mä kudon sukkaa loppuun (tai siis siihen vaiheeseen missä vaihdettiin kutojaa Minnan kanssa että VARMASTI saadaan tehtyä kaikki ennen sunnuntaita). Päivätauon jälkeen todettiin, että nämä saattaa tykätä aika huonoa jos pitkäperjantaina menee varastolle paahtamaan, joten päätettiin sitten mennä vaan lasten kanssa viettämään aikaa.

Tänään olikin erityispäivä, kun lapset eivät saaneetkaan maitoa vaan tuoremehua. Oikeasti, mä en ole mitenkään erityisesti Rebekan kanssa täällä aikaa viettänyt (paljon enemmän esim. Lusungun), muttan niinpä vaan Needa nostaa Rebekan potalta, taputtaa pyllylle, osoittaa mua ja sanoo Rebelle, että ”Nenda mama”. Tulikohan musta nyt Mama Rebekka?

Mentiin sitten lasten kanssa ulos, kun oli tosi nätti aurinkoinen päivä. Mun kamera katosi taas, tosin nyt mä jopa annoin sen noille vanhemmille lapsille ihan suunnitellusti – tässä yksi päivä kun mun kamerani katosi tuntikausiksi jäljettömiin, mä sain sen takaisin muutama sata kuvaa otettuna, mutta joukossa muutama ihan loistava. Joten mä ajattelin että saattaa taas saada jotain ihan helmiä: lisäksi kun mä olen kuvaamassa, se huuto ja ”Mimi, mimi” -vinkuminen ja toisten hakkaaminen on ihan loputonta... kun he itse kuvaavat, homma toimii paljon rauhallisemmin eikä kukaan hakkaa ketään vaikkei pääsisikään ihan ensimmäiseksi katsomaan niitä kuvia.

Mä oli just pyllistelemässä siellä nurmikolla ja leikkimässä Filemonin kanssa ”Kuka on piilossa mun takin alla?”-leikkiä, kun ihan yllättäen paikalle porhaltaa joku epämääräinen joukkio väkeä, joka alkaa pitämään siinä jotain herätyskokousta vissiin- laulaa ja rukoilee, ja rukoilee vähän lisää ja jossain vaiheessa kaikki rukoilivat vapaata rukousta siinä varsin kovalla äänellä ja kun iso lössi huutaa samaan aikaan ympärillä, niin sen enempää lapset kuin mekään emme oikein tienneet miten olla ja mitä tehdä. Oli kyllä melkoisen vaivautunut olo. Filemonia ihan selvästi alkoi jo pelottaa ja hän maastoutui mun syliin, ja mä yritän silitellä häntä selkään ja rauhoitella; ja kun puhetta vaan kesti ja kesti, Juli alkoi kyllästyä ja tunkea heinänkorsia mun varpaankynsien alle. Jostain syystä keskittyi kovastikin siinä vaiheessa johonkin muuhun kuin loputtomaan puheeseen. Ja yhtäkkiä mä tajuan että koko valtaisa lössi on hiljentynyt tyystin ja tuijottaa mua odottavasti. Ilmeisesti joku oli kysynyt jotain johon pitäisi vastata jotain. Mulla ei vaan ollut aavistustakaan sen enempää kysymyksestä kuin vastauksestakaan, enkä just sillä hetkellä kyennyt löytämään päästäni yhtään tapaa pyytää toistamaan kysymys. Ja kun lopulta kysyttiin uudestaan, mä olin jo niin sekaisin ja hämmentynyt etten tajunnut sitä silloinkaan, ennenkuin joku armahti ja sanoi englanniksi että sulta kysyttiin nimeä. Voi nolouden huippu! Onneksi siinä vaiheessa sai jotain suht. järkevää suustaan, mutta ei kyllä mitään järjen jättiläisen vaikutelmaa itsestään antanut. Lopulta he kantoivat pihalle laatikollisen keksejä, rukoilivat lisää ja häipyivät. Koko vierailun tarkoitus jäi minulle lievästi sanoen hämäräksi. Mitään varoitusta ei tullut etukäteen, että olisi tiennyt jotenkin varautua siihen, joten se hämmennyksen määrä oli kyllä melkoinen. Lapsillakin.

Kun vieraat häipyivät, lasten vastareaktio oli aika odotettu: he villiintyivät ihan tyystin. Kun tuli aika laittaa lapsia nukkumaan... no, vanhemmat lapset kuten Lina ja Sawadi eivät kyllä ole siellä sängyissään pysyneet tähänkään asti, mutta nyt he heittäytyivät ihan mahdottomiksi. Ja Bwana Malko sitten: kun ei saanut tarpeeksi huomiota, alkoi rehvakkaasti astella mua kohti pissapotta kädessä. Vaikka sanoin jo siinä vaiheessa aika tiukasti, että nyt se potta pois ja sänkyyn, niin ei mitään vaikutusta, vaan hän tulee ja heittää koko pissapotan mun kintuilleni ja juoksee nauraa käkättäen pois. Jos mulla ei olisi ollut just Lusungu sylissä puettavana, niin olisi saattanut poika saada sormilleen, sen verran kärähti käämit siinä vaiheessa.

Kämpille, laittamaan ruokaa (makaronia, nakkeja ja sipulia) ja sitten olikin niin poikki että oli ihan valmis menemään nukkumaan. Elvis soitti ehkä joskus kahdeksan maissa ja sit lähtikin taju. Oli vissiin aika rankka päivä.

La. 19.4. Aamusyötölle. Domi ja Malko ovat kyllä semmoinen parivaljakko että huhheijaa; jos Malko tekee jotain niin Domi samointein perässä ja hetken päästä Rubenkin. Joten kun me tultiin sisään, Domi katsoo Malkoa naama leveässä hymyssä ihan selvästi kysyen”Mitäs me nyt voitais tehdä?” Potalta eivät uskaltaneet nousta, kun Needa oli paikalla, joten alkoivat sitten kiljumaan. Voi hyvänen aika millainen ääni pienistä miehistä voi lähteä. Mä yritin syöttää Rebekkaa, mutta neiti ei ollut yhtään syöntituulella. Itkemään alkoi, kun piti syödä, mutta leikkimään oli kyllä valmis heti kun otin lusikan pois lähettyviltä. Hassu tyttö. Mutta ei voinut jäädä leikkimään, piti mennä varastolle.

Oltiin asetettu itsellemme tavoite, että ne kaksi pikkuhuonetta pitää saada järjestettyä, loput saa jäädä. Joten paahdettiin toisen huoneen kimpussa niin, että Mama Filippo tuli jo huomauttamaan että nyt on lounasaika. Missattiin lasten syöttäminenkin siinä tohinassa. Kidai tuli moikkaamaan jossain välissä ja oli ihan masentunut kun me sanottiin että ollaan enää yksi kokonainen päivä täällä. Se oli ihan siinä että ”I will miss you so much”. Vakuutettiin, että niin mekin sitä. Mikä on tottakin.

Yöllä satoi vettä aivan valtavasti, ja koko päivänkin satoi. Meidän oli vähän pakko lähteä kaupungille hakemaan vettä ja eväät ja tuliaiset, joten niin vain lähdettiin sateessa liikkeelle, vaikkei yhtään olisi huvittanut. Yritettiin samalla viedä meidän vuokrarahat Mama Mseselle (hän ei ole mitään summaa meille sanonut, joten me päätettiin semmoinen itse), mutta ei hän taaskaan ollut kotona. Tuntuu ettei ikinä ole. Vaatteet oli märkänä vyötärölle asti ja hame liimautui väkisinkin takapuoleen ja reisiin, joten kerrankin oli pojilla kaupungissa oikeasti jotain katsomista. Enkä edes löytänyt sitä kangasta, mitä aioin ostaa, vaikka olen sitä kyllä täällä nähnyt. Olisi vaan pitänyt raahata Makambakosta, kun siellä kerran oli. No, ehkä Darissakin... Yhden mustavioletin mekon ostin ihan hetken mielijohteesta, ja kahvia, mutta siihen mun tuliaisostoksetkin sitten jäi. Tiinan shoppailut menee nyt vähän puihin. Royalissa käytiin syömässä kalavartaita ja chipsejä, mutta kun oli aivan hirveän kylmä ja märkä ja edelleen satoi, päätettiin ottaa taksi ja mennä kotiin.

Jotain järkevää tehdäksemme tiskattiin astiat ja päätettiin samoin tein mennä ”suihkuun” ettei jäisi hirveän myöhäiseen. Teki aivan järjettömästi mieli pestä tukka (yli viikko pesemättä hiuksia on mulle todellinen ennätys), mutta yritän kovasti sinnitellä Dariin asti, kun kerran hotellissa on kunnollinen suihku, täällä kun saa lämmittää vettä kattilalla ja seisoa paljussa kuraisessa pesuhuoneessa. Sateesta huolimatta mä päätin samalla pestä mun rottavaatteet (= meidän nimitys niille vaatteille mitä ollaan käytetty rottahuoneessa) ja sandaalit... saas nähdä kuivuuko täällä yhtään mikään ennen lähtöä maanantaina, kun tuo sade ei näemmä taukoa lainkaan. Tänään mietittiin, että mahdetaankohan me ikinä enää tulla takaisin tänne vai oliko tämä nyt tässä. Ainakin aika lailla eri fiiliksillä lähtee pois nyt kuin silloin; aikaisemmin tuntui että ei olisi halunnut lähteä, nyt todettiin että jos jäätäisiin vielä, päädyttäisiin siivoamaan vielä lisää varastoa. Eikä kysymys ole oikeasti edes siitä varastosta, muutenkin tuntuu nyt aika hyvältä lähteä pois. Mutta ehkä jonakin päivänä taas...

Se oli siinä sitten...

Maanantai 3.12. Pyrstis ja Pörhö eivät enää tyydy vain nokkimaan varpaita, jos ruokaa ei tule ja heti. Nyt ne alkoivat tunkea ovesta sisälle heti jos ovi oli pikkuisenkaan auki, jopa ärsyttävyyteen asti. Ihan niinkuin NE asuisivat täällä, emmekä ME. Niin vain tallustellaan polleina ympäri asuntoa, ja vaikka niitä työntää jalalla ovesta ulos, niin hetken päästä ne ovat taas luikahtaneet jostain sisälle. Nämähän ovat VIELÄ pahempia ja hankalammin poistettavia kuin nuo lapset...

Aamuhartauteen, potattamaan ja syöttämään. Mama Msese kylläkin sanoi meille, että ei meidän tarvitse tänään, jos emme halua, nyt kun on varmasti aika paljon muutakin hommaa, mutta me kuorossa sanottiin ehdottomasti haluavamme (Mama Msese myös kutsui meidät illalla heille syömään). Otin taas kameran mukaan ja kuvailin syöttöhuoneessa aika pitkään, kun Atu, Abia ja Dada Ruben alkoivat laulaa ja tanssia. Melkoisia laulajia kyllä ovatkin. Mutta aika pian oli pakko lähteä, koska piti kiertää ympäri orpokotia etsimässä hoitajia, että saatiin jaettua heille meidän läksiäislahjat (Neema craftsin rannekorut). Oltiin juuri kämpille menossa, kun yhtäkkiä huomattiin että siivooja lakaisee juuri meidän kämpän lähellä, ja koska meillä oli muutama ylimääräinen koru, päätettiin antaa sellainen hänellekin. Voi että kun tuli niin hyvä mieli itselle, kun kaikki olivat niin innoissaan yhdestä pikkuisesta helmirannekorusta ja halusivat kaikki laittaa sen heti ranteeseen ja ihailivat niitä kuorossa. Ja siivoojatäti tuli ihan vain hyvää hyvyyttään lakaisemaan meidän pihan (me oltiin jo aikaisemmin mietitty, että kukakohan täällä on muutamaan kertaan lakaissut meidän hiekkapihan puhtaaksi...) ja oli aika järkytys katsoa sitä pölyn ja langanpätkien ja kananhöyhenten määrää, mitä hän sieltä edellään lakaisi ulos. Pole, oikeasti.

Sitten piti mennä tänään vielä kaupungille hakemaan Minnan hame ompelijalta. Ja kun päästään paikalle, huomataan, että se ei ole vielä valmis, joten haahuiltiin ympäriinsä, käytiin Royalissa syömässä möhkäleitä (ja ostettiin kolme mukaan, siltä varalta että ei ehditä paistaa lettuja tuliaisiksi Mtegalle, kun ollaan kylään menossa) ja saatiin lopulta se hamekin. Oltiin aamulla juteltu Mama Msesen kanssa, että jätetään meidän loput tikkarit ja ilmapallot joululahjoiksi lapsille, ja aika hetken mielijohteesta ostettiin kylältä tuliaisiksi vielä kaksi jouluvalosarjaakin. Sen verran pitkään siinä kaikessa meni, että ehdittiin just maitoaikaan takaisin, mä juotin Elian, pakkailtiin vähän ja sitten pitikin jo lähteä etsimään Mtegaa, että tiedettäisiin mihin ollaan menossa, kun ei me tiedetty missä hän oikein asuu. Mutta sanoivat, että hän on jo lähtenyt kotiin! Minna soitti Mtegalle, joka sanoi, että IsoBahati voi tuoda meidät. Mutta kun kysyttiin Bahatia, hän oli jossain kylässä käymässä, joten siellä sitten istutaan nurmikolla (lauma lapsia sylissä) odottamassa joko Bahatia tai Mtegaa, ihan niin kuin tänään ei olisi ollut mitään muuta tekemistä. Lopulta Bahati saapui (hänet oli ilmeisesti oikein soitettu paikalle sieltä, missä sitten olikin ollut), johdatti meidät jotain ihme metsäreittiä ja loppujen lopuksi havaittiin olevamme kirkon takana, jossa Bahati osoittaa, että Mtega asuu tuolla. Jep, jos olisi Mtega alunperin sanonut että tulkaa kirkolle, niin ei olisi tarvinnut hoputtaa Bahatia eikä meidän odottaa ikuisuuksia. Miehet!

Oli melkoisen mielenkiintoinen kokemus tuo Mtegan kämppä. Ihan täynnä kaikkea pikkusälää (vaikka selvästi olikin yritetty siivota), keittiö oli yhtä kuin tulisija ulkona (no se nyt on täällä ihan tavallista), ja tarjoilu käsitti limpparia ja keitettyjä kananmunia. Varsin erikoinen makuyhdistelmä. Ja kun täällä ei ilmeisesti ole tapana avata paketteja ennenkuin jälkeenpäin, niin meidän tuliaismöhkäleitäkään ei sitten syöty. Juteltiin siinä jonkin aikaa, Mtega esitteli sikansa ja kanansa ja yllätti meidät aika perusteellisesti lahjoittamalla meille kangan. Ja vieläpä varsin nätin. Noin niin kuin miehen valitsemaksi yllättävän nappi valinta. Ei tosiaan oltu odotettu mitään läksiäislahjaa häneltä, joten vähän sanattomaksi veti. Me sitten luovutetttiin hänelle se Makambakosta hankittu vyö, Mtega kinusi suomalaisetkin puhelinnumerot (pikkuisen varovasti kyllä kysyi multa, haluaisinko mäkin antaa numeron, sen jälkeen kun mä en ollut kuullut sitä sen edellistä numeronkysymisjuttua silloin kauan sitten. Ilmeisesti tosiaan ajatteli, että mä en halua). Sitten olikin aika lähteä, että ehti syöttämään pikkuiset viimeisen kerran täällä. Oli kyllä niin vaikea laittaa lapset nukkumaan, että ei ollut tosikaan, mutta pakkohan se oli. Todennäköisesti nyt näki heidät viimeisen kerran täälläoloaikana...

Sitten kämpille siivoamaan ja pakkaamaan. Alkoi olla ihan viimeinen hetki aloittaa. Ja siinä sitten touhuttiinkin, kunnes Mtega pöllähtää sisään ilman mitään varsinaista asiaa vain istuksimaan sohvalle. Me siinä siivoillessa luovutettiin hänelle yhtä sun toista, kuten Minnan taskulamppu, loput Lämmin kuppi -keitot, pakasteessa olleet nakit ja makkarat ja paketti pattereita. Ja yksi laukku. Kunnes lopulta huomataan, että oho, kello on puoli kahdeksan ja meidän varmaan pitäisi olla Mama Msesen luona jo. Joten äkkiä vaihtamaan vaatteet (ja taas Mtega umependezoi...) ja tuliaistavarat (tikkarit, ilmapallot, valosarjat, tänne jätettävät lääkkeet, läksiäislahja jne) mukaan ja puolijuoksua Mama Msesen luo. Ei ilmeisesti silti oltu pahasti myöhässä, ja sitäpaitsi me ei ihan ymmärretty, mitä se Mtegakin siellä pyöri koko illan, koska ei hän ainakaan siellä syömässä ollut, mutta putkahteli koko illan milloin mistäkin ovesta ulos ja sisään.

Istuttiin vähän aikaa ihan vain rupattelemassa Mama Msesen kanssa, syötiin ja mä näytin hänelle muutaman kuvaamani videon, kunnes alettiin tehdä lähtöä, koska sitä hommaa on vielä aivan valtavasti kämpillä. Yllätyttiin taas, kun Mama Msese halusi vielä lahjoittaa meille molemmille pikkuisen ”African woman”-puuveistoksen, koska mehän oltiin saatu läksiäislahjaksi se laukku jo silloin ruokailun yhteydessä viikko sitten, eikä kyllä oltu odotettu mitään muuta enää. Me oltiin ostettu hänelle käsinkudottu vihreäruskea huivi Neema Craftsista. Pikkuisen aikaa ulkona juttelemassa yövahdin kanssa, Mtega käväisi hakemassa tuliaiset Koskille ja sitten vain pakkaamisen kimppuun. Minna sammahti jo suhteellisen aikaisin, mä en oikein osannut nukkua, joten touhuilin aikani, ja juuri kun olin menossa nukkumaan, muistin että vielä yksi vetoketju piti ommella yhteen laukkuun ennen lähtöä, niin saadaan kaikki työn alla olleet laukut tehtyä. Joten mä väännän vielä yhden vetskarin paikoilleen keskellä yötä. Joskus kahden maissa oikeasti nukkumaan.

Tiistai 4.12. Ylös sängystä viideltä ja touhuamaan. Piti vielä pakata viimeiset, tiskata astiat, viedä roskikset, lakaista lattiat ja mitä nyt muuttamiseen kuuluu, kaikki ne

miljoona pikkujuttua. Käytiin roudaamassa Mama Goodille kaikki pilaantuvat ruuat mitä meille oli jäänyt: perunat, kananmunat, jauhelihapaketti ja aika paljon muutakin (kuten kaurahiutaleita, hilloa ja kaakaota). Ei selvästikään ihan tiennyt mitä olisi sanonut. Paitsi asantoi aikansa. Ja piti palauttaa pikkuisten kaappiin viimeinen vaate, yksi pieni mekko jota ei sitten mitenkään ehditty korjata. Mä lähdin sitä sitten kiikuttamaan joskus kuuden aikaan ja ajattelin, että pikkuiset nukkuvat kuitenkin vielä, joten ei hätää, käväisen vain siellä ja lähden. Mutta oli maailman pahin virhe lähteä sinne: siellä nimittäin isommat lapset laittoivat juuri kouluvaatteita ja KAIKKI pikkuiset olivat hereillä. Isommillakin lapsilla väpätti siinä alahuuli, mutta pahinta oli, kun Aatu sattui näkemään mut ikkunasta ja voi jestas sitä onnellista hymyä.... kunnes huomasi että mä en juuri nyt aio tulla ottamaan syliin ja viemään potalle niinkuin yleensä aamulla. Itkuhan siitä tuli. Ja vaikka mä kuinka yritin olla menemättä sinne huoneeseen sisään, niin pakko se oli lopulta mennä pikkuisen rauhoittelemaan toista. Vaikka en mä siinä vaiheessa edes itkenyt tai mitään, yritin käyttäytyä ihan normaalisti, niin ilmeisesti Aatu huomasi silti, että nyt on jotain tosi pahasti vialla ja itku vaan yltyi. Enkä mä tiedä onko olemassa mitään kamalampaa kuin laittaa vain toinen parkuvana takaisin sänkyyn, kääntää selkänsä ja lähteä tekemään viimeiset hommat, ettei myöhästy kyydistä. Ja kyllä siellä muutkin huutelivat aantia ja itkivät, eipä Aatu ollut ainoa. Ja oli vain pakko mennä pois, vaikka olisi tehnyt hirveästi mieli jäädä. Kun ovesta pääsi ulos, tuli jo itku itseltäkin, eikä pystynyt edes jäämään juttelemaan tai jättämään hyvästejä niille pihalla pyöriskeleville lapsille, muuta kuin vilkuttelemaan, täällä kun tuo julkisesti itkeminen hämmentää ihmisiä melkoisesti. Joten oli vaikea aamu, kun sitä itkemistä oli niin vaikea lopettaa kun oli niin paha olo.

Seitsemältä Mtega sitten pyyhkäisi pihaan ja alettiin pakata meidän tavaroita autoon Mama Goodin avustuksella. Sitä kamaa siis oli aivan hirveästi, jotenkin vasta siinä vaiheessa tajusi oikeasti, kuinka paljon - vaikka oltiin jätetty melkoinen määrä vaatteita ja kenkiä orpokodillekin, kun ei kerta kaikkiaan enää mahtunut matkalaukkuun. Mama Msese tuli mukaan tyttärensä kanssa ja oli aika hiljainen matka bussiasemalle, kun kukaan ei oikein ollut juttelutuulella. Minä en ainakaan, kun yritin keskittyä pitämään itseni kasassa ja kyllä Minnakin näytti nieleskelevän siinä vieressä. Ja pahinta jotenkin oli, kun bussiasemalla kuultiin, että se bussi jolla meidän piti mennä, olikin vaihtunut (rikki?) ja meidän piti odottaa kunnes korvaava bussi saapuu. Ja sitä sitten odotettiinkin toista tuntia täydellä bussiasemalla ja koko ajan oli semmoinen olo, että päästäisiin nyt jo lähtemään; että tämä tyhjän panttina seisominen ja odottaminen vain joka sekunti korostaa lisää sitä, että tämä oli nyt tässä. Mama Msese joutui lähtemään siitä sitten hautajaisiin (lahjoitettiin sitten suunnilleen kaikki mitä meillä oli, eli 80 000 Tsh ”to buy something nice to the children for Christmas”) ja Mtega jäi meidän kanssa odottelemaan, mutta kun edelleenkään ei oikein kenelläkään ollut mitään sanottavaa, niin oli vähän väkinäistä juttelua, ja suurimman osan aikaa vaan seisottiin siellä ihan hiljaa kaikki. Kyllä tämmöinen lähteminen hiljaiseksi vetää. Siinä vaiheessa viimeistään tuli uudestaan itku, kun Mtega toteaa jossain vaiheessa pitkän hiljaisuuden päätteeksi: ”Ei se bussi tule, nostetaan teidän laukut autoon ja mennään takaisin kotiin”. Niinpä, kotiin...

Lopulta se bussi kuitenkin tuli. Kun saatiin lopulta laukut ruumaan, Mtega alkaa kiireesti hoputtaa meitä autoon. Ja niinhän bussi lähti liikkeelle jo ja me päädyttiin taas hyppäämään liikkuvaan bussiin sisään. Ja oli aika järkytys havaita, että kaikki paikat näyttivät olevan ihan täynnä, missään ei näkynyt yhtään tyhjää paikkaa, vaikka meillä tosiaan oli varatut paikkaliput. Onneksi bussi-isäntä alkoi sitten järjestellä asioita, komennella sieltä ihmisiä milloin millekin paikalle, joten päästiin lopulta istumaankin asti – tosin takapenkille, jossa jalkatilaa oli tuskin nimeksikään ja jokainen hidastetöyssy hyppäytti puolisen metriä ilmaan: varsinkin kun kuski taas unohti hidastaa niihin. Ja kun niitä hidastetöyssyjä oli parin kilometrin välein ja aina kolme peräkkäin, niin siellä poukkoili siis melkoisesti. Ja mulla oli aivan hirveästi kurkku kipeä, joten joka kerta kun nielaisi tai edes liikahti, sattui kurkkuun. Tiinan kuuluisia kurkkutulehduksia taas, johon olisi tarvittu kipeästi lääkkeet ja heti, mutta nyt vain istutaan kymmenisen tuntia bussissa kuin sardiinit purkissa ja liikahdetaan sieltä vain kaksi kertaa pissatauolle. Eväinä meillä oli pelkkää vettä ja keksejä, ja meidän vesipullokin putosi jossakin vaiheessa (pompussa) penkkien takana olevaan varastotilaan, josta kiltti vieruskaveri sen sitten jossakin vaiheessa matkaa onki ylös, kun itse ei millään yltänyt. Ja aurinko porotti koko ajan ikkunasta suoraan päähän. Enimmän osan matkaa sitä nuokkui ja torkkui viisi minuuttia kerrallaan, kunnes taas tuli pomppu.

Jossakin välissä matkaa alettiin jakamaan meille limpparipulloja. Tosin ajoitus oli aivan äärimmäisen hyvä, koska siinä vaiheessa kun me saimme omamme (avattuna) oltiin Mikumin kansallispuiston kohdalla, ja tie oli TODELLA kaameassa kunnossa, joten vaikka miten nopeasti yritit juoda, niin silti puolet pullon sisällöstä oli omassa ja vieruskavereiden sylissä. Jossakin vaiheessa matkaa Minna oli kuulemma nähnyt (mä torkuin vaihteeksi), miten säiliörekka-auton säiliön päälle oli sidottu eläviä sikoja ja vuohia. Menisiköhän tuo eläintenkuljetusjärjestelmä Suomessa läpi?

Taksikuski Allan ilmoitti matkan aikana, että hän ei ehdikään tulemaan meitä vastaan, mutta lähettää kaverinsa. Jonka numeroa meillä ei tietenkään ollut, joten ei saatu ilmoitettua (tosin ei ihan tajuttu mitä kello edes on, kun oltiin jo niin sekaisin tuosta matkustamisesta), että bussimme on melkein puolitoista tuntia myöhässä. Meidän siis piti olla Darissa viideltä, mutta oltiin puoli seitsemältä. Eikä tietenkään edes tiedetty minkänäköinen tyyppi siellä vastassa on, mutta onneksi oli itse tajunnut tehdä kyltin ja seisoi sen kanssa siellä päätepysäkillä. Ja jostain sinkoaa kantajia kolme kappaletta ja alkaa meiltä mitään kysymättä lastata meidän tavaroita kärryihin ja kun me vähän hämmentyneesti kysytään taksikuskilta (joka seisoo siinä eväänsä liikauttamatta) että onko tuo nyt ihan ok, niin hän vaan sanoo että joo, mutta ”you have to pay”. Niinpä tietysti. Me tosin oltaisiin voitu ihan hyvin kantaa ne itsekin. Ja kun päästiin ne noin 200 metriä taksille asti, alkaa hirveä vääntäminen hinnasta. Muut puhuivat kolmesta tonnista, mutta yksi sitkeä vääntää haluavansa kymppitonnin. 200 metrin matkasta. Me sanottiin että ollaan oltu täällä kyllä riittävän kauan tietääksemme että se on aivan hirveä hinta pienestä duunista, että meitä on sikäli ihan turha yrittää huijata, mutta hän vaan vaatii ja vaatii, kunnes jopa taksikuski päätti että nyt riittää ja alkoi itse neuvotella kovaäänisesti. Eikä tosiaankaan suostuttu kymppitonniin. Ihmeteltiin kyllä jälkeenpäin, ettei kuski ollut jo kärkeen meidän puolellamme ja kysynyt hintaa tai jotain ennenkuin edes alettiin lastata meidän kamoja. Me kun ei tiedetty, onko hän jo sopinut jotain jonkun kanssa siellä puolitoista tuntia odotellessaan (no, pole!), joten ei itsekään tajuttu sanoa heti ei, kun käsiä tarttuu laukkuihin meiltä mitään kysymättä. Ja kuski kysyy 25 000 matkasta bussiasemalta hotellille. Aika paljolta tuntui sekin, mutta taas: hän oli sopinut jotain Allanin kanssa, joten miten siinä alat kränäämään itsekään? No, ainakin päästiin hotellille. Pieni kauhunhetki kyllä koettiin, kun respassa ei löydy mun varausnumerollani mitään, mutta löytyi onneksi nimellä, jota respan tyyppi ei osannut lausua millään eikä myöskään yhdistää sitä mitä hänen listassaan lukee, siihen mitä mä sanoin. Mutta loppujen lopuksi kaikki oli ok.

Oli muuten melkoinen hotelli, turvamiehiä pyörii siellä joka nurkassa, hissipojat, tavaroiden kantajat ja kaikki. Siis tosi luxushotelli, joka tuntui aika erikoiselta kokemukselta kolmen Mafingan kuukauden jälkeen. Mutta ei parveketta. Nyyh. Mutta kunnon suihku löytyi ja infokirjassa lukee että täällä on myös sauna ja poreallas. Tänään ei kyllä ehtinyt enää.

Mulla oli kurkku aivan hirveän kipeä. Minna olisi halunnut syömään jonnekin, mutta hotellissa ei ollut (vielä) omaa ravintolaa (ihan uusi hotelli, siis) ja mua ei muutenkaan olisi huvittanut syödä, kun pelkästään se että nielet lusikallisen vettä, nostaa vedet silmiin, joten kieltäydyin lähtemästä ulos syömään (mä kyllä sanoin, että täällä on tilauspalvelu, että senkun tilaat tännne jotain, mutta ei). Todettiin lopulta, että Minna oli saanut (ja hakenut mukaan) etukäteen pari antibioottireseptiä, joten tutkittiin vähän tuoteselosteita, ja kun mä tiedän että näihin mun kurkkutulehduksiin on aina määrätty penisilliiniä (tehoaa kuulemma nopeiten) ja toinen noista oli penisilliinijohdannainen, niin aloitinpahan lääkekuurin ihan omalla diagnoosilla. Jep, tiedetään että noin ei saisi tehdä, mutta mitähän olisitte itse tehneet? Ja sitten vaan nukkumaan, kun oli jokseenkin ryytynyt olo tuon kaiken kaikkiaan kahdentoista tunnin reissaamisen jälkeen. PIIIIIITkän suihkun kautta, tosin.

Keskiviikko 5.12. Hotellin ilmalämpöpumpussa tuntuu olevan kaksi asentoa: joko se pohottaa täysillä kylmää ilmaa (= todella kylmä) tai sitten se on pois päältä (todella kuuma – tai siis pole: LÄMMIN), joten vaihdeltiin niitä sitten koko yön tunnin välein. Hankaloittaa elämää kummasti, tuo. Sitten aamiaiselle. Ollaan huviteltu täällä a) käyttämällä afrikkavaatteita aina kun mahdollista ja b) yrittämällä puhua swahilia aina kun mahdollista. Yllättävän pitkiä keskusteluita noilla osaamillamme fraaseilla jo pystyy käymään (vaikka ei ollakaan käytetty ainakaan vielä esimerkiksi ”ka chini, kula vizuri” -ilmaisua :D). Ihan jees aamiainen olikin. Sitten kämpän (ja vaatteidenvaihdon) jälkeen etsimään satamaa ja Sansibarin lauttalippuja. Saatiin hotellin respasta kyllä kartta, mutta sen oli piirtänyt nähtävästi joku, jolla ei ole ilmansuunnista mitään käsitystä, koska meidän mielestämme se ei pitänyt paikkaansa yhtään. Joten ihan mutu-tuntumalla lopulta mentiin, kartasta huolimatta. Ja löydettiinkin. No, lopulta. Ja eikö sieltä hyppää hihaan kiinni joku tyyppi joka alkaa kovin myydä meille lippuja ja saikin lopulta meidät vakuutetuksi siitä, että hän on oikeasti firman työntekijä eikä vaan joku ihan random joka yrittää huijata turisteja myymällä lippuja olemattomiin laivoihin (näinkin voi kuulemma käydä).

Hämmentävää kyllä, Sansibarin lauttamaksuja ei kuulemma voi maksaa luottokortilla, vaan vain käteisellä. Eihän me siihen oltu varauduttu, joten tyyppi vaati meiltä jotain etumaksua ja sitten buukkasi jonkun toisen tyypin viemään meidät pankkiin. Menopaluu maksoi shillingeissä 120 000, mä maksoin aluksi 60 ja Minna 20 000, kun tultiin pankista, mä maksoin 60 ja Minna 100 000, ja tyyppi väittää että se ei ole tarpeeksi, että VIELÄ pitäisi maksaa 10 000. Me laitettiin sitkeästi hanttiin ja väitettiin takaisin että HÄN se on hukannut yhden kymppitonnin. Kun hän vaan vänkää ja vänkää, alkoi jo pari muuta sohvalla istuksivaa miestä tulla meille avuksi ja oikein laskukoneen kanssa osoittelevat myyjälle, että miten muka rahaa voi olla liian vähän, jos ”tytöt” ovat maksaneet noin ja hyvä etteivät jo huutaneet lopulta hänelle, että anna nyt jo olla. Onhan se tietysti mahdollista, että mekin ollaan laskettu väärin, mutta kyllä me moneen kertaan laskettiin rahat ennenkuin ojennettiin niitä hänelle, joten vähän hassulta tuntuu sekin ajatus. Lopulta hän antoi periksi ja saatiin liput (jossakin vaiheessa tyyppi pinkaisi ovesta ulos mukanaan SEKÄ meidän rahat ETTÄ liput ja pyöriteltiin siellä jo kaikki päätämme, mutta palasi hän joskus vartin kuluttua takaisin). Maksettiinkin oven ulkopuolella pikkuisen niille meitä puolustaneille miehille, ihan vaan siitä voittamisen ilosta. Ei ihan kymppitonnia kuitenkaan :D

Oltiin kävelty ehkä kaksikymmentä metriä, kun hihaan tarttuu kiinni joku tyyppi, joka oli ollut todistamassa tätä välikohtausta ja alkaa kovasti haastaa juttua ja tarjoilla meille milloin mitäkin kaupunkikierrosta ”paikallishintaan” (täällä siis ulkomaalaisille on lähestulkoon kaikissa jutuissa HUOMATTAVASTI kovemmat hinnat kuin tansanialaisille – paras kyllä oli se Ruaha: sisäänpääsy ulkomaalaisilta 20 dollaria (oisko noin 16 euroa?) ja paikallisilta 1500 Ths (alle kaksi euroa). Mzungulisää muka?) ja loppujen lopuksi hän aivan väen vängällä haluaa ”näyttää meille kaupunkia” ja raahaa meiltä mitään kysymättä meidät ensimmäiseksi museoon. Ja pitihän se hänenkin sisäänpääsynsä sitten maksaa (no, näillä paikallishinnoilla se ei ollut juuri mitään, joten ei se kalliiksi tullut, periaatteesta vain ärsyttää se, että nämä päättää asioista meidän puolesta). Ja vaikka me sanotaan moneen kertaan, että täällä on ihan liian lämmintä meille ja että me ei olla nyt varustauduttu pinkomaan ympäri kaupunkia tuntitolkulla (kun piti vain äkkiä piipahtaa satamassa), vaan halutaan jo takaisin hotellille, niin eikö hän kiikuta meitä milloin rannalle ja milloin minnekin, kunnes lopulta mä laitoin kovan kovaa vasten ja sanoin että me halutaan lähteä NYT.

Vei hän meidät sitten lopulta hotellille. Käytiin välissä hedelmäostoksilla, ja hakemassa melkoinen määrä vettä ja limpparia huoneeseen. Aiottiin ottaa päikkärit, mutta havaittiin sitten, että nyt just on naisten sauna-aika, joten ei kun kamat kassiin ja menoksi punttisalin nurkassa sijaitsevaan pieneen kopperoon jota he saunaksi kutsuvat. Kovasti taas meidän tukkaa kehuttiin (kyllä taas umependezoitiin) ja muutenkin nämä tuntuvat olevan täällä todella otettuja siitä, että osaa edes muutaman lauseen swahilia. Aika vaaralliselta tosin näytti heidän saunansa: kiukaan puukehikko oli rakennettu ihan kiukaaseen kiinni ja oli nyt jo ihan musta. Syttyy varmaan kohta palamaan. Ja ne sähkötyöt.... parempi olla edes ajattelematta. (Mafingassa ollaan välillä kauhulla katseltu, kun miehet siellä rälläköivät – tietysti ilman suojalaseja - niin että kipinät vaan sinkoilevat suoraan valtavan sahanpurukasan vieressä ihan keskellä kaupunkia: se kun siitä syttyy palamaan, niin menee koko Mafinga kerralla). Ja heillä oli myös poreamme, josta noin puolet suuttimista toimi ja vesi oli niin kylmää että iho oli ihan kananlihalla. Sitkeästi me siellä silti istuttiin. Onneksi suihkusta tuli kuumaa vettä.

Sitten pitikin aika pian alkaa harkita syömään lähtemistä. Joten mehän heitettiin afrivaatteet päälle ja lähdettiin etsimään jotain ruokapaikkaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Parin korttelin päässä oli joku pizzapaikka, joka näytti sen verran... no, erikoiselta, että ajateltiin käyttää sitä vain viimeisessä hädässä. Joka kyllä tuli siinä vaiheessa kun oltiin kierrelty noin tunti varsin epäilyttäviä sivukatuja (me mzungut hienoissa kangamekoissa työmiesten ja kerjäläisten keskellä – voiko ihminen enemmän tuntea olevansa väärässä paikassa?), eikä mitään ruokapaikkaa löydy. Ja kun jopa Minna - jonka suuntavaisto on huomattavasti parempi kuin minun, joka pystyn eksymään jopa kotikaupunkiini – myönsi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä missä meidän hotelli on, alkoi tulla jo pikkupikku paniikinpoikanen, koska alkoi olla jo melkoisen pimeää. Onneksi ei me lopulta sitten kovin kaukana oltu. Joten päädyttiin KUITENKIN menemään siihen pizzapaikkaan. Aiottiin aluksi ottaa pizzat mukaan (meidän hotelliin kun poikkeuksellisesti SAA tuoda ruokaa, ehkä juuri siksi kun siellä ei vielä ole omaa ravintolaa), mutta mietittiin sitten sitä, kuinka paljon huomiota voikaan herättää lettipäiset mzungut kangamekoissa pimeällä sivukadulla sipulilta haiseva pizzalaatikko kädessä, ja ajatus oli niin koominen että päädyttiin sittenkin syömään paikan päällä. Oli ihan hyvää pizzaa ja saatiin yllättävän rauhassa kävellä takaisin hotellille: jopa kerjäläislauma, joka meitä oli seurannut, oli poistunut jonnekin.

Ilta meni kirjoitellessa ja yrittäessä ladata kuvia tänne ja Facebookiin. Mutta kas – eihän se netti toimi kunnolla täälläkään, joten koko ajan oli jotain ongelmia. Minna oli nukkunut jo ajat sitten ja kun multa meni hermot tuon nettisäätämisen kanssa lopulta, menin sitten itsekin nukkumaan joskus puolenyön maissa.

Torstai 6.12. Minna heräsi taas tapansa mukaan aikaisin ja kun mä avasin silmät joskus puoli seitsemältä, tämä oli jo menossa aamupalalle, ”kun ei ole muutakaan tekemistä”. Joten mä sitten vääntäydyin myös sängystä ylös, koska mua ei yhtään viehättänyt ajatus lähteä yksinäni aamiaiselle sitten joskus myöhemmin. Joten oltiin varsin aikaisin valmiita tuon syömisen suhteen – mutta ei pakkaamisen. Oltiin kyllä eilen kysytty, onko mahdollista jättää hotellille osa tavaroista, kun kerran palataan samaan hotelliin sunnuntaina, ja meille ilmoitettiin, että ”no problem, hakuna shida, on säilytyshuone ja diipadaapa” ja tuntui että vaikka mitä oltaisiin kysytty niin kaikki olisi käynyt. Joten yhdentoista maissa lähdettiin raahaamaan laukkuja respaan ja järkytettiin respan miehet, kun ”olisitte soittaneet niin he olisivat hakeneet ne laukut”. Jep, tiedetään, mutta kun ei soitettu. Ja sitten vaan laivaan. Meidät ohjattiin jonnekin vip-vieraitten loosiin yläkertaan muiden mzungujen ja liikemiesten näköisten tyyppien seuraan. Mä kirjoittelin koko matkan, joten meni matka ihan rattoisasti – Minna lähinnä nukkui tai kuunteli musiikkia. Kaksi ja puoli tuntia meni suunnilleen Sansibarille.

Vähän kyllä hämmennyttiin, kun piti täyttää joku maahantulokaavake tullissa, mutta väittivät siellä kovasti että ollaan nyt eri maassa, joten täytyy. Joten mehän kiltisti kirjoitettiin kaikki mahdolliset tiedot suunnilleen kengännumeroa myöten. Ja sitten vaan etsimään hotelliamme. Periaatteestakaan ei otettu taksia, joten päädyttiin kävelemään. Ja ensimmäiset pari tyyppiä, joiden kanssa päädyttiin juttelemaan, tunnistivat meidät Mafingasta. Toinen oli siellä opiskelemassa, ja toinen muuten vaan. Hassua. Lopulta päädyttiin (parin tyypin opastamana) oikealle hotellille, ja meidät otettiin vastaan tervetulomehun ja kylmien pyyhkeiden kanssa. Aika ihanaa. Mutta maksujen kanssa oli melkoista säätöä kun ensin aikoivat ottaa meiltä ylihintaa, sitten mun Visakortti ei muka toiminut ja lopulta veloittivat erikseen Visan käytöstä, mitä tilausvaiheessa ei kukaan maininnut. Pikkuisen ärsytti. Mutta lopulta päästiin huoneeseen ja kun hotellin kattoterassia on niin kovin kehuttu (360 astetta Stonetownin ympäri), niin pitihän se käydä katsomassa. Aika upea olikin kyllä, vaikka näköala käsittikin aika paljon kattoja ja katoilla olevia pyykkinaruja. Illalla käytiin syömässä samaisella kattoterassilla oikein pitkän kaavan mukaan (pukeuduttiin sinivalkoisiin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi) ja taas ilahdutettiin tarjoilijoita kovasti yrittämällä puhua heille swahilia. Ulos ei enää sen kummemmin lähdetty, koska meidän pitkä kaavamme oli TOSI pitkä kaava – taidettiin istua siellä kattoterassilla illallisella joku kolme tuntia - joten aika aikaisin nukkumaan.

Perjantai 7.12. Hotellilla aamupalalla (sai tilata mm. omelettia ja pannareita – ja mehän tilattiin molempia!) ja sitten vaan kaupungille. Päädyttiin ostoskujalle, jossa oli kojua kojun perään ja kaikki olisivat KOVASTI halunneet saada meidät asiakkaiksi. Sorruttiinkin hankkimaan mm. kaiverretut norsukaulakorut, korvikset, nilkkakorut Tansanian väreissä ja mä ostin LOPULTAKIN kaiverretun puukamman, jota olen harkinnut jo pitkän aikaa, mutta ei vaan ollut tullut hankittua aikaisemmin (ehkä siksi, että näiden lettien kanssa ei kammalla oikein ole mitään virkaa) ja AIDON tansanialaisen pelipaidan kaverille lahjaksi, edellinen kun oli ihan selvästi feikki. Ja TAAS meidän puvut ja letit ja swahilin puhuminen (no, swahilin fraasien toisteleminen, siihenhän se melkein edelleen meillä jää) herättivät hirveästi huomiota ja taas umependezoitiin koko aamu milloin mistäkin suunnasta.

Ostettiin jäätelöt ja jäätiin katukivetykselle syömään, kun siihen sinkoaa lapsia leikkimään ja läpsyttelemään ja me puhutaan heille sekaisin suomea ja swahilia, kunnes paikalle ilmestyy yllättävänkin hyvin suomea puhuva rastamies joka oli kuulemma opiskellut Suomessa kaksi vuotta. Höpöteltiin siinä aikamme suomeksi, kunnes alkoi sataa (kunnolla, ei mitään pikku tihkua) ja jumituttiin aika pitkäksi ajaksi kahvilaan, kun ei siitä oikein mihinkään voinut kaatosateessa lähteä. Lopulta päästiin takaisin hotellille, käytiin kattoterassilla syömässä salaatit ja kun alkoi näyttää ihan nätiltä ja aurinkoiselta, päätettiin lähteä hotellilta toiseen suuntaan katsomaan, mitä sieltä mahtaa löytyä. Lisää kojuja, tietysti ja lisää umependezointia. Mutta kivaa oli kierrellä ja katsella ja testailla swahilin taitojaan (yhdessäkin paikassa huivin hinta olisi pudonnut melkein puolella, ihan vaan siksi että ilmeisesti myyjä luuli että mä puhun enemmänkin swahilia kuin mitä ihan oikeasti osaan. Taisi vaan mennä arvaukset kohdilleen, kun vastailin kysymyksiin). Jäi silti ostamatta, samoin kuin teepaita, jossa luki kissankokoisin kirjaimin ”mzungu”. Se olisi kyllä oikeasti pitänyt hankkia (seuraavana päivänä näin yhdellä täkäläisellä tummaihoisella tuon mzungupaidan ja alkoi pikkuisen nykiä suupieliä siinä vaiheessa... :D)

Illalla mentiin taas kattoterassille (kallis, mutta hyvää ruokaa) syömään ja taas aika pitkällä kaavalla. Tosin oltiin sen verran aikaisessa, että päätettiin lähteä vielä ihan pikkuisen kiertelemään kaupungille, kunhan ei mene kovin kauas. Päädyttiin puistoon, jossa oli ihan hurjasti kaikkia pikkuisia ruokakojuja kymmenettäin ihan silmänkantamattomiin ja väkeä kuin pipoa. Todettiin, että huomenna pitääkin tulla tänne syömään. Törmättiin vahingossa siihen samaiseen rastapäähän, höpöteltiin aikamme ja häivyttiin nukkumaan.

Lauantai 8.12. Aamulla päätettiin lähteä uimaan, että edes kerran koko reissun aikana tulisi käytettyä niitä uikkareitakin. Lähettyvillä ei tosin ollut mitään yleistä uimarantaa, joten majoittauduttiin jonnekin hiljaiselle rannanpätkälle rantakangojemme (kun eihän meillä mitään pyyhkeitä ollut, mutta mulla oli kaksi kangaa mukana) kanssa, jotain kalastajia siellä tosin pyöri. Mä tajusin yhtäkkiä, että mulla ei ole mitään rantakenkiä mukana, ja kun ei tiedä mitä ötököitä (joiden päälle ei tosiaankaan halua astua) tuolla meressä voi olla, niin en sitten lopultakaan uskaltautunut uimaan lainkaan. Minna kyllä käväisi kastautumassa. Sitten vaan otettiin aurinkoa hetki rannalla ympäriinsä pyörivien rantarapujen seurassa (niitä oli siellä... no, muutama :D), kunnes todettiin ettei tee mieli polttaa itseään kunnolla ja päätettiin lähteä takaisin hotellille. Matkalla törmättiin johonkin laivanomistajaan, joka muun juttelun ohessa usutti meitä ottamaan hennatatuoinnit ”kun se on niin sansibarilaista”. Ja kun mietittiin asiaa hetki, sepä alkoikin kiinnostaa ihan todella. Joten niin sitten päädyttiin Old Fortiin (parin teinipojan opastamana) ja löydettiinkin tatskaaja. Mä kieltäydyin ottamasta mustaa, koska mulla on ollut niistä aika pahoja ihoreaktioita aikaisemmin, ja Minnakin päätyi lopulta turvallisempaan punaiseen. Mallikirja näytti tosin olevan varsin viitteellinen, koska lopputulos ei ollut lainkaan se, mitä me tekijälle osoitettiin, mutta ihan nättejä olivat silti. Tuo punainen väri ei vain ole hirveän vahva, mutta ehkä ihan hyväkin niin.

Matkalla hotellille törmättiin ihan vahingossa samaiseen laivaheppuun, joka (kuultuaan ettei me olla vielä nähty juuri mitään), päätti lähteä meille oppaaksi kävelykierrokselle. Käytiin orjamuseossa ja istuttiin hetki orjien säilytyskammiossa, nähtiin Livingstonen talo ja Freddie Mercuryn talo, maustetori ja aika monta muutakin paikkaa. Mulla vaan oli täysin väärät kengät yli kolmen tunnin kävelykierrokselle (alunperin puhe oli puolesta tunnista tuntiin), joten alkoi sattua jalkoihin melkoisesti, joten piti ottaa sen jälkeen vähän breikkiä hotellilla.

Illalla päätettiin laittautua oikein (mulla se mustapunainen ”kirkkomekko” ja Minnalla viimeksi teetetty tummanpunainen blingblinghame – ainakin sopivat vaatteet naaman väriin, kun olihan sitä SITTENKIN onnistunut polttamaan itsensä rannalla) ja mennä ulos puistoon syömään, kun meille oli niin paikallista suklaa-banaanipizzaa kehuttu. Osoittautui tosin, ettei se mitään pizzaa ollut, vaan lähinnä banaanilla ja Nutellalla täytetty lettu. Varsin hyvää silti. Mutta sen verran nälkä jäi, että meidät sitten ohjattiin vielä kebabkojulle. Ihan jees ruokaa murto-osalla meidän hotellin raflan hinnoista. Päädyttiin vielä hetkeksi kuuntelemaan reggaemusiikkia ”suuriin partyihin”, joita meille oli kehunut jokaikinen tyyppi jonka kanssa oltiin juteltu – oikeasti siellä oli ehkä kaksikymmentä ihmistä, hirveän kovaa musiikkia ja jatkuvasti sähkökatkoksia, joten poistuttiin paikalta aika nopeasti.

Sunnuntai 9.12. Aamupala, pakkaus ja uloskirjautuminen hotellilta yhdeltätoista. Laivan piti lähteä puoli yhdeltä, joten siinä oli noin tunnin verran aikaa kulutettavana. Joten saatiin jättää tavarat hotellille (me oltaisiin varmaan täälläkin saatu kysyä ihan mitä tahansa ja kaikki olisi käynyt, ihan vaan siksi että ollaan hymyilty ja yritetty puhua swahilia) ja lähdettiin pikkuisen haahuilemaan ympäriinsä ja lopulta istuksimaan katukivetykselle tappamaan aikaa, kun ei enää löydetty edes mitään shoppailtavaa. Kävi vain niin, että sitten kun piti lähteä takaisin, onnistuttiin eksymään ja alkoi jo olla semmoinen olo, että mahdetaankohan jo myöhästyä laivasta. Mutta oikea suunta ja oikea hotelli löytyi lopulta ja päästiin satamaan ja laivaankin asti ongelmitta – paitsi että satamassa jonotusruuhkassa seistessä alkoi sataa. Siis SATAA. Siis kaatamalla. Siis aivan hillittömästi. Joten taas oli kengät (ja muukin omaisuus kyllä) läpimärät. Osa jonotusalueesta oli kyllä katettu, mutta ei kokonaan. Ja sitten kun päästiin sisälle, sade lakkasi. No tietenkin, heti kun ei enää seisty pihalla jumissa jonossa.

Laiva oli ihan täpötäynnä, ihmisiä istui kasoissa lattioilla, penkkien väleissä ja portaissa ja meidän varatut paikat oli ilmeisesti vallattu jo ajat sitten, joten meidät ohjattiin lopulta ykkösluokkaan, jossa oli hyvät penkit, merinäköala ja ihan kunnolla jalkatilaa. Joten käytin taas aikaani päivittämällä blogia, kun ei taaskaan ollut tullut Sansibarilla kirjoitettua. Alkaa varmaan motivaatio kirjoittamiseen hyytyä pikkuisen, nyt kun ei enää voi kirjoittaa lapsista ja elämästä Mafingassa. Mutta sitä ollaan kyllä ihmetelty, miten nopeasti sitä voikaan tottua taas elämään, jossa suihkuun voi mennä milloin tahansa ja vaikka monta kertaa päivässä, vesi tulee hanasta ja lämmintä vettä on saatavissa melkein rajattomasti. Tämä alkaa nyt JO tuntua taas ihan normaalilta, vaikka Mafingassa se ei tosiaan sitä ollut. Mutta ehkä sitä tästä eteenpäin (edes hetkittäin) muistaa, että vesipula ja taistelu ruuanlaiton, pyykinpesun ja peseytymisen kanssa on monille ihmisille ihan todellista, jokapäiväistä elämää. Ja orpokodilla sentään OLI oma kaivo ja sieltä oli MAHDOLLISTA saada vettä (joskin jonottamalla ja odottamalla, mutta silti) – kaikilla ei ole edes sitä.

Mutta enpä juurikaan ole muualla nähnyt semmoista kaaosta kun laukkujen hakeminen Darissa. Kaikki laukut laivasta kiikutettiin isoilla kärryillä pitkälle pöydälle ja kaadettiin siihen ja noin tuhat ihmistä yrittää yhtaikaa löytää siitä omaisuuttaan. Melkoista säätöä oli, mutta lopulta onnistuimme, tosin jokunen mustelma kylkiluissa. Ehkä mekin kyllä onnistuimme tuottamaan muutaman mustelman jollekulle muulle siinä survival gamessa, mitä se laukkujen hakeminen oli. Ja sitten vaan hotellille. Matkalla seuraan lyöttäytyi yli-innokas taulujenmyyjä, jonka polotus vaan jatkui siinäkin vaiheessa kun oltiin jo päästy hotskun ovesta sisään ja ovimiehet olivat sulkeneet oven tyypin nenän edestä...

Kyllä niin iloisesti meidät hotellilla vastaanotettiin, että tuli heti ihan kotoinen olo. Kello oli jo sen verran paljon, että suihkun ja pikkuisen lepäilyn jälkeen pitikin lähteä hakemaan ruokapaikkaa. Loppujen lopuksi päädyttiin samaan pizzapaikkaan kuin viimeksi, ja sielläkin toivoteltiin jo ovella ”karibu tenaa”, ihan niinkuin vakioasiakkaita oltaisiin ja siellä alvariinsa ravattaisiin, vaikka ollaan siellä tasan kerran käyty ja siitäkin on jo useampi päivä aikaa. Mutta mikäs siinä, kivaahan tuo vain oli. Sitten vain hotellille ja nukkumaan.

Maanantai 10.12. Aamiaisen jälkeen päätimme lähteä tutkailemaan, josko lähettyviltä löytyisi jotain muutakin ravintolaa kuin jo testattu pizzapaikka. Olimme jo sen paikan, johon Allan meidät kiikutti silloin kun alunperin saavuimme Dariin, ohimennen bonganneet (kun juostiin ”oppaan” perässä ennen Sansibarin reissua), joten lähdettiin sitä metsästämään. Niin sitten haettiin taas karttaa respasta ja ulos. Oli siis todella KUU.... eikun ylilämmintä ja tuntui että hame liimautui sääriin kiinni ennenkuin oli sataa metriä kävellyt. Joten luovuimme ajatuksesta etsiä sitä paikkaa suhteellisen nopeasti – noin tunnin etsimisen jälkeen. Mutta kuinka ollakaan, kun ei huvittanut erityisesti palata hotelliinkaan tekemään ei-mitään, päätettiin lähteä etsiskelemään seuraavaksi Kariakoo-markettia, johon meitä oli usuttanut suunnilleen jokainen jonka kanssa oltiin juteltu. Joka siis sijaitsi IHAN TOISELLA PUOLELLA kaupunkia. Ja taas käveltiin ja kuunneltiin umependezointia jokaisesta mahdollisesta kadunkulmasta. JOPA TÄÄLLÄ onnistuu herättämään huomiota ihan uskomattomasti.

Itse Kariakoo oli vähän ”ai tässäkö se oli” -juttu. Ihan kuin Mafingan tori, mutta enemmän kojuja ja PALJON enemmän ihmisiä. Ei edes kierretty juuri mitään, kun ei enää huvittanut shoppailla, vaan lähdettiin suuntaamaan hotellia kohti. Matkalla sorruttiin ostamaan violetteja (tosin vaaleita, nyyh) irtohiuksia, ja kun nähtiin kampaamo, mä päätin kysäistä voisiko tälle mun kampaukselleni tehdä jotain, kun se alkaa jo pahasti repsottaa. Ja löytyihän sieltä nuori mies, joka lupasi ommella sen uudestaan kasaan. Ompelikin niin, etten kyllä tiedä saako sitä enää auki, upotti nimittäin ainakin viisi metriä puuvillalankaa siihen että ompeli ne letit aivan kokonaan uusiksi. Mutta on ainakin huomattavasti paremman tuntuinen nyt. Katsottiin vain siellä kampaamossa, että kyllä oli lettejä siellä tehdyissä vastaavissa ainakin tuplasti enemmän ja tuplasti pienempiä. Meidän kampaajamme motivaation puute taitaa näkyä lopputuloksessa...

Hotellille ja Minna pinkaisi ensimmäiseksi suihkuun – huomatakseen että kämppä on kyllä tällä välillä siivottu, ja samalla viety kaikki meidän pyyhkeet. Joten mä käyn valittamassa asiasta respassa... ja käyn uudestaan valittamassa joskus puolen tunnin tai tunnin kuluttua, kun mitään ei ollut tapahtunut. Mulla ei sinänsä ollut mitään respassa käyntejä vastaan, koska tulin varsin hyvin juttuun respan intialaisvahvistuksen kanssa (joka myöhemmin paljastui olevan joku iso pomo siellä, jollei peräti koko paikan omistaja...). No sitten kyllä tulikin pyyhkeitä ainakin kolmet kappaleet, kun eri ihmiset niitä kävivät kiikuttamassa ja polettamassa useaan otteeseen.

Minna lähti hakemaan hedelmiä kadunkulmasta sillä aikaa kun mä painuin sinne suihkuun, ja tuli takaisin jonkun ihmehedelmän kanssa, jota kumpikaan meistä ei tunnistanut, eikä muistanut edes nähneensä. Kyllä mä sitä söin, vaikka en kyllä vieläkään tiedä mikä se oli, eikä edes mausta tunnistanut. Pakkailtiin pikkuisen, ja sitten todettiin, että jos oikeasti aiotaan löytää joku hyvä ruokapaikka, pitänee käyttää hyväksi respan tyyppejä ja kysyä suosituksia.

Joten afrivaatteet päälle ja menoksi. Suosituksia tuli kyllä, enkä ole ennen mistään hotellista saanut semmoista palvelua, että respan intialaistyyppi soittaa turvamiehille alakertaan, että ”tytöt” pitää saattaa ravintolaan. Joten niinhän sieltä sitten lähti yksi työntekijöistä escorteeraamaan meitä paikkaan, joka paljastui olevan suunnilleen kolmen korttelin päässä, joten olisi ihan hyvin riittänyt jos olisi vähän huitonut oikeaan suuntaan. Libanonilaisravintola, ja olikin hyvää ruokaa. Käytiin vielä kiittämässä palvelusta meidän respamiehiä (ja kysymässä mitä meidän aamiaiselle kuuluu, kun Allan haluaa hakea meidät jo puoli seitsemältä, eli ehditäänkö mitenkään syömään. Mutta ei kuulemma mitään ongelmaa tässäkään, kuten ei heidän mielestään missään muussakaan, kaikki käy, hakuna matata) ja juututtiin höpöttelemään sinne aika pitkäksi aikaa, kunnes oli pakko lähteä pakkaamaan. Ei maailman miellyttävintä puuhaa tuo, yrittää saada kaikkea sovitettua jotenkin järkevästi matkalaukkuun, mutta onnistuttiin. Loppujen lopuksi. Ja päästiin nukkumaankin. Edes vähäksi aikaa.

Tiistai 11.12. Viideltä ylös, loput tavarat laukkuihin ja kuudelta aamiaiselle. Ei kylläkään kyennyt syömään juuri mitään vielä tuohon aikaan. Sitten Allan lähtee kiikuttamaan meitä lentoasemalle. Ei ollut ”paha ruuhka”, joten oltaisiin ihan hyvin voitu lähteä paaaaaljon myöhemmin, nyt nimittäin vain roikuttiin kaksi tuntia kentällä tekemässä ei-mitään, vaikka turvatarkastuksia ja tavaroiden tutkimista oli joka nurkan takana. Alkoi suorastaan huvittaa, kun yhdessä kohdassa luki lehmänkokoisilla kirjaimilla ”final security” - jonka jälkeen tutkittiin tavarat ja passit ja ihmiset vielä ainakin kolmesti, ennenkuin oltiin lähtöportilla asti. Oikeasti – varmaan kymmeneen kertaan piti näyttää jotain tai tutkittiin jotain ja moneen kertaan piti oikein kysyä, että mitä te nyt haluatte nähdä, kun ei siitä polotuksesta aina ihan selvää saanut. Mutta hirveän ystävällisiä kaikki olivat ja meidän puvuista ja kampauksista ja laukuista (ja yrityksistä puhua swahilia) kyseltiin moneen kertaan. Yksi virkailija jopa osasi sijoittaa meidän tulevan Iringasta tai siitä läheltä, ja kun kysyttiin mistä hän sen voi tietää, vastaus oli: ”Laukuista”. Siis ne Mama Msesen lahjalaukut ovat ilmeisesti jotain paikallista designia. Ja yhdeltä toiselta virkailijalta tuli kommentti: ”Teidän pitää aina pukeutua noin, kun se näyttää niin hyvältä”. Ja aika monta muutakin kehuvaa kommenttia kuultiin milloin mistäkin. Kansainvälisellä lentoasemallakin VOI siis herättää noin paljon huomiota.

Oli yllättävän tyhjä kone välillä Dar – Lontoo. Yli yhdeksän tuntia koneessa, jossa oli (taas!) aivan jäätävän kylmä, alkoi ottaa hermoille. Ja alkoi taas sattua kurkkuun. Kaksi päivää sen jälkeen kun lopetti antibiootit. Voi näitä mun kurkkutulehduksiani. Mä katsoin matkan aikana suunnilleen kaikki piirretyt, mitä koneen valikoimissa oli ja loppuajan vaan torkkui huopa HYVIN tiukasti käärittynä ympärille, vaikka laittoi jo päälle lähestulkoon kaikki vaatteet mitä käsimatkatavaroissa oli. Se kylmyys oli siis jotain aivan sietämätöntä (sama ongelma kun oli silloinkin, kun alunperin tultiin Dariin). Viimeisen tunnin vaan laski minuutteja, että koska tämä oikein loppuu. Ja loppuihan se, sitten lopulta.

Lontoossa tuli pikkuinen ongelma, kun suora transferlinja terminaalista toiseen oli kuulemma suljettu, joten piti mennä ulos ja tulla uudestaan sisään ja SITTEN vaihtaa terminaalia ja jonottaa sielläkin turvatarkastukseen. Joten melkein tuli kiire. Eli loppujen lopuksi juostiin, että ehdittiin koneeseen. Ja sitten käy ilmi, että sumun ja jään takia lentoliikenne on ruuhkautunut pahasti, joten joudutaan odottamaan lähtölupaa, ja sitä sitten odotettiinkin koneessa istuen melkein kaksi tuntia. Alkoi jo melkein kärsivällisyys loppua, ja olisi loppunutkin jo, jos olisi ollut joku muu vaihtoehto kuin jököttää kiltisti jumissa koneessa. Ja kun siipiä sulatettiin, jouduttiin sulkemaan ilmastointi ja lämpötila oli varmaan neljässäkymmenessä aika pitkän aikaa. Jos mä en ole kipeä näistä lämpötilanvaihdoksista, niin sitten en mistään, tässä on nyt menty todella kuumasta jäätävän kylmään useampaan kertaan yhden päivän aikana, ja aina tuntuu että on väärät vaatteet päällä. Mutta päästiinhän sieltäkin lähtemään, lopulta, ja oltiin Helsingissä noin kaksi tuntia aikataulusta myöhässä. Eli kello oli lähemmäs kaksi yöllä, ja eihän mun vastaanottajaani missään näkynyt, ja puhelinkin kieltäytyi yhdistämästä Suomen verkkoon. Onneksi Minnan mies oli kuitenkin paikalla ja sainkin sitten heiltä kyydin Sörnäisiin. Mä olisin oikeasti kyllä halunnut vain hypätä bussiin ja huristaa suoraan kotiin, mutta minkäs teet, kun oli jo luvannut toiselle mennä sinne yöksi? Joten niin mä sitten menin. Täällä ollaan, Suomi.

Loppusanat: Nyt on torstai-ilta ja mä istun bussissa matkalla kohti kotia. Tuntuu todella kummalliselta ajatella että siitä on jo / vasta kolme kuukautta, kun tein tätä matkaa toiseen suuntaan, eikä oikein osannut edes tajuta eikä ajatella, mitä perillä odottaa tai millä mielellä tulee sitten joskus pois. Nyt kyllä täytyy sanoa, että ollaan Minnan kanssa moneen kertaan puhuttu, että orpokodille pitää mennä takaisin heti kun vain mahdollista. Kyllä iso osa sydämestä jäi sinne ja pahasti. Mama Msese kun puhui ”meidän tansanialaisesta kodista”, niin siltä se tuntuu nyt – vaikka on menossa kotiin, tuntuu silti että on lähtenyt juuri kotoa pois. Koko Suomi ja ihmiset täällä tuntuvat tällä hetkellä jotenkin kaukaisilta ja epätodellisilta.

Useampikin kaveri on kysynyt, että kannattiko lähteä. Kannatti, ehdottomasti. En suostu katumaan tätä päätöstä hetkeäkään, koskaan. Lähinnä kadun vain sitä etten tehnyt tätä jo vuosia sitten. Toisaalta uskon siihen, että mikään ei ole sattumaa ja että kaikella on tarkoitus, joten se miksi tämä tuli juuri nyt – no, silläkin oli tarkoitus.

Mä ajattelin lähtiessäni kyllä pystyväni viihtymään ja sopeutumaan, mutta en olisi osannut uskoa että tulen rakastumaan näin totaalisesti Afrikkaan, Mafingaan, lapsiin ja muihinkin ihmisiin siellä. Me puhuttiinkin siitä useaan kertaan Minnan kanssa, miten hassua on se, että siellä pelkkä jokapäiväisen elämän pyörittäminen kauppakäynteineen, vedenkantoineen, pyykinpesuineen jne vie hurjan paljon enemmän aikaa kuin Suomessa, mutta silti tuntuu koko ajan että ei ole mihinkään kiire, kaiken ehtii tehdä ja vielä on aikaa ihan istuskella ja chillaillakin – vaikka täytettiin suurin osa vapaa-ajastakin ompelu-urakalla. Ilman sitä urakointia chillailuaikaa olisi ollut huomattavasti enemmän :D Me silti pidettiin siitä, että oli koko ajan jotain järkevää tekemistä. Joskus sitä vain olisi saanut olla edes pikkuisen vähemmän.

Mutta oli kyllä aika ihanaa katsoa, miten innoissaan lapset olivat korjatuista vaatteistaan (jopa niistä, joissa lopputulos ei meidän omasta mielestämme ollut erityisen hyvä); tai miten useampikin meidän korjausompelimon kautta käyneistä vaatteista sai sen jälkeen ylennyksen ”Special for Sunday” -luokkaan. Ja se yksikin AIVAN riekaleina ollut kanga, jonka kanssa mä taistelin aika pitkän aikaa ja josta mietittiin, että EHKÄ se vielä jonain lakanana jossain käy, mutta ei sitä kyllä kukaan enää vaatteena pidä: eiköhän sekin kävellyt eräänä päivänä pihalla vastaan hameena. Niitä oli kyllä kivaa bongailla ja välillä osoiteltiinkin siellä Minnan kanssa, että ”Nuo housut mä paikkasin toissapäivänä.” ”Joo, ja tuossa on tuo hame josta oli vetoketju rikki ja sivusauma auki. Ja käänsin mä sitten helmankin uusiksi.” ” Tuolla menee se villapaitakin josta sitten lopulta päätettiin purkaa ne hihat kokonaan.” ”Mut hei, ne hihat on nyt noiden sortsien takapuolen peitteenä.”... :D

Suomessa tuntuu olevan koko ajan stressiä ja kiirettä ja ahdistusta tekemättömistä töistä. En tiedä miksi. Tuo yksinkertainen elämä tuntui sopivan mulle, tai meille molemmille. Jossakin vaiheessa katselin kuvia mun vanhoilta keikoilta, ja totesinkin Minnalle, että tällä hetkellä musiikkikin kaikkine treeneineen ja esiintymisineen tuntuu kuuluvan johonkin toiseen elämään, tuolla kun ei tullut soitettua lainkaan koko kolmeen kuukauteen. No, jos olisin löytänyt jostain halvan kitaran, niin asia olisi ollut toinen, mutta kun en löytänyt. Toisaalta sekään ei oikeastaan harmita, vaikka toisaalta pikkuisen harmittaakin.

Mutta nyt on ikävä kaikkea siellä. Kaikkia lapsia aivan hirveästi (vaikka tietysti Aatua vielä pikkuisen enemmän kuin muita. Unohtumattomia hetkiä: Aatu hoki jossakin vaiheessa "mämmää" ja kun mä sitä siellä naureskelin, että "Voi Aatu, itse olet mämmä", niin hoitajat vaan totesivat, että "Etkö tajua että Aatu yrittää aivan hirveästi sanoa Mama"...). Kaikkia työntekijöitä. Pyrstistä ja Pörhöä ja isojakin kukuja. Meidän kämppää. Kauppareissuja ja torishoppailua. Pukujen suunnittelua ja jännitysmomentteja. Pyykkiruljanssia ja vedenkantoa. On ikävä jopa niitä asioita, jotka hetkittäin siellä ärsyttivät aika pahasti, kuten lasten poistamista nurkista pyörimästä tai kutsumattomia lemmikkejä kuten liskoja, hämähäkkejä tai piikkiperäpääöttiäisiä (no okei, niitä ei ole kovin ikävä).

Mahtaakohan ensi kesän kesälomasuunnittelu päätyä lentolippujen tilaamiseen????